Kidutettu ihmisoikeusaktivisti pelkää karkotusta.

Pitkä mies tuijottaa kahvilan ikkunasta hiljaa, ei hymyile. Gilbert Adin puhumaan suomen kieleen ei mahdu naurua tai leikinlaskua: se on opittu keskellä kipua ja huolta. Vasta vaihtaessaan puheen ranskaksi Adi löytää hymynsä.

Viisi vuotta sitten kongolainen kielitieteilijä Adi istui salaisen vankilan ahtaassa tyrmässä kahden muun vangin kanssa ja uskoi kuolevansa. Hänet oli ruoskittu ja raiskattu. Poliisi söi perheen tuomat ateriat nälkäisen miehen edessä.

Adin tekemä rikos mahtuu pieneen kirjaseen, joka lojuu nyt helsinkiläisen kahvilan pöydässä: Terminologie de l’élimination de la discrimination à l’égard de la femme, “Sanastoa naisten syrjinnän poistamiseksi”. Kongon demokraattisen tasavallan hallitus kielsi vuonna 2001 ilmestyneen kirjan, joka käänsi tasa-arvosanastoa tsiluban kielelle, ja julisti kirjoittajan vihollisekseen. Pian poliisi vei pöllämystyneen perheenisän, joka ei vielä oikein tainnut ymmärtää rikkeensä vakavuutta.

Gilbert Adi vaikuttaa viimeistä piirtoa myöten yliopistoihmiseltä. Hän puhuu haudanvakavasti oudon muodollista ja rikasta suomea, takertuu tarinansa paikkoihin ja päivämääriin. Salkussaan Adi kantaa koko elämänsä asiakirjoja: pidätysmääräyksiä, masennuslääkereseptejä, hylättyjä turvapaikkahakemuksia.

Hän on odottanut Suomessa jo neljä vuotta. Ensin kolmea turvapaikkapäätöstä, jotka olivat kielteisiä: Kongon demokraattinen tasavalta on Ulkomaalaisviraston mukaan turvallinen paikka Adille, kahdesti vangitulle ja kidutetulle miehelle.

Viime vuoden toukokuussa Adi haki oleskelulupaa. Vastausta lupailtiin puolen vuoden kuluessa, mutta Adi odottaa yhä.

”Ajoittain tilanne on erittäin huono, potilas on toivoton ja kuoleman ajatukset valtaavat hänen mielensä”, lukee lausunnossa kidutettujen kuntoutuskeskuksen lääkäriltä. “Hoidon tarve tulee olemaan pitkä, jopa vuosia huomioiden erittäin traumaattiset kokemukset.”

Kaksi vuotta sitten Tampereella Gilbert Adi yritti itsemurhaa. Sittemmin terapia ja lääkkeet ovat hieman helpottaneet elämää – kipulääkkeet kidutuksen rikkomaan selkään, masennuslääkkeet kuolemankaipuuseen, unilääkkeet painajaisiin – mutta pahimpina hetkinä Adi lipuu yhä syvälle masennukseen, muiden tavoittamattomiin. Hyvinäkin päivinä muisti pätkii ja yksinolo pelottaa.

Adi uskoo vuorenvarmasti kuolevansa kidutettuna, jos hänet palautetaan kotimaahan. Pelko varjostaa lupapäätöksen pitkää odotusta ja terapiaa. Lähtö oman käden kautta pyörii yhä Adin mielessä.

“Helpompi on kuolla Suomessa. Saavat sitten lähettää minut – miten se sanotaan, mon cadavre? – Kongoon. Sille he eivät voi tehdä mitään.”

Levottomuudet ovat tänä keväänä palanneet maan pääkaupunkiin Kinshasaan, Adin kotikaupunkiin. Kevään aikana satoja ihmisiä on kuollut yhteenotoissa hallituksen ja kapinallisten välillä. Ihmisoikeusaktivisteja uhkaillaan, vanhat rikokset jäävät tutkimatta, kidutuksen uhrit uneksivat turhaan hoidosta ja oikeudesta.

“TV2:n uutisissa kerrottiin juuri, että Kinshasassa taistellaan yhä. Jos Suomen televisiokin kertoo siitä, miksi Ulkomaalaisvirasto ei usko?”

Viime vuonna Adin maanmies sai jäädä maahan sen jälkeen, kun Suomen Kuvalehden juttu kiinnitti huomiota Ulkomaalaisviraston päätöksiin palauttaa turvapaikanhakijoita Kongoon. Adille ei riittänyt armoa, koska hänellä ei ole lapsia Suomessa.

Suomen viranomaiset ovat yhtä mieltä Kongon demokraattisen tasavallan turvallisuudesta, ihmisoikeusjärjestöt toista. Oli maan tilanne mikä tahansa, Gilbert Adin runneltu ruumis ja mieli ei kestäisi paluuta.

Ennen epäonnista kirjaansa Gilbert Adi oli onnekas mies. Hänellä oli hyvä ammatti, mukava talo, rakas vaimo ja neljä pientä lasta. Hän kannatti oppositiota, mutta ei ollut minkään puolueen jäsen. Työtovereiden kanssa puhuttiin joskus politiikkaa, mutta tiettyjä aiheita oli vältettävä: yliopiston rehtori oli kieltänyt ne.

Kinshasassa toimivat avustusjärjestöt palkkasivat Adin mielellään kääntämään julkaisujaan, koska tämä hallitsi ranskan lisäksi suurimmat Kongon 250 kielestä: lingalan, swahilin, tsiluban ja kikongon. Käännettäväksi tuodut tekstit avasivat Adin silmät oman kotimaan asioille.

“Jos sain tilauksen järjestöltä ja pidin heidän ajatuksistaan, liityin jäseneksi. Kirjoitin esimerkiksi Unicefille paljon tekstejä ihmisoikeuksista. Se on aihe, josta pitää kirjoittaa kansankielillä, ja minä pystyin siihen.”

Adin veren sai kiehumaan erityisesti naisten onneton asema. Aiheesta julkaistiin kirjoja, mutta vain ranskaksi, eikä ajatus naisen ja miehen yhtäläisistä oikeuksista siksi kiirinyt kongolaisnaisten enemmistön tietoisuuteen. Adi päätti kirjoittaa kirjan, sen pienen kirjasen, joka nyt lojuu kahvilan pöydässä ja on tuonut niin paljon murhetta Adin perheen elämään.

Kaikki me elämme kielen luomassa häkissä. Tuntemamme sanat määrittävät sen, mistä osaamme puhua. Miten tsilubankielisten naisten kokemukset muuttuivat, kun Gilbert Adi loi kieleen termin “raiskaus avioliitossa”?

Sitä emme vielä tiedä, sillä sensorin mielestä kirjalla oli tarkoitus vahingoittaa Kongon demokraattisen tasavallan hallitusta. Tsilubaa puhuvien naisten on pärjättävä ilman Adin sanoja.

Adi uskoo, että kirjoittaisi kirjan uudelleen, jos voisi palata ajassa vuoteen 2001.

“On pakko kertoa totuus.”

Adin edessä pöydällä lojuu myös toinen oma teos, paksu suomi-ranska-lingala-sanakirja. Sen tekemiseen on käytetty monta yksinäistä iltaa Kyläsaaren vastaanottokeskuksessa.

Adi toivoo, että sanakirja voi joskus helpottaa muiden Suomeen saapuvien kongolaisten elämää. Rivien välistä paistaa myös toive, että viranomaiset näkisivät suuren kirjaurakan todisteena siitä, että Adi on valmis paiskimaan töitä Suomessa.

“Olen kiintynyt Suomeen. Minulla on täällä ystäviä, olen kotiutunut: puhun kieltä, opiskelen, teen töitä”, Adi vakuuttaa.

Yrittämisen puutteesta kukaan ei voi Adia syyttää. Hän kaivaa salkustaan esiin pinon kurssitodistuksia: metallialaa, talouskoulua, tietojenkäsittelyä, kielikursseja. Vapaaehtoistöitä ranskanopettajana. Palkkatöitäkin riitti, kunnes työlupa meni kolmannen kielteisen turvapaikkapäätöksen myötä.

Onneksi koulunkäynti ei sentään enää ole kiellettyä. Helsingin diakoniaopiston maahanmuuttajakursseilta Adi on löytänyt ystäviä ja tukijoita. Nyt hän opiskelee tuttavan johdolla venäjää.

Tuntuu uskomattomalta, että syvästi masentunut ja viranomaisten pompottama mies on saanut neljän Suomen-vuotensa aikana näin paljon aikaan.

“En voi vain istua vastaanottokeskuksessa tekemättä mitään”, Adi selittää. “Onneksi minulla on oma huone ja tietokone. Monilla muista asukkaista ei ole sitäkään.”

”Josuélle, Jérémielle, Mathildelle, Manasséelle… ja Amylle, Effraimille, Adinelle”, kuuluu Gilbert Adin sanakirjan omistus. Neljä ensimmäistä ovat Adin lapset vanhimmasta nuorimpaan; Amya, Effraimia ja Adinea ei vielä ole olemassa. Haavelasten nimeäminen auttaa Adia uskomaan perheen jälleennäkemiseen.

“Pahinta on ajatella, että lapseni kasvavat ilman minun hoivaani ja hiljalleen unohtavat minut”, Adi suree. “Vaimollani on tosi vaikeaa yksin neljän lapsen kanssa. Rahat ovat vähissä ja he sairastelevat paljon. Viimeksi kun soitin kotiin, nuorimmainen oli sairaalassa malarian takia.”

Kerran Adi pyysi saada puhua puhelimessa pienen Manasséen kanssa. “Kuka olet”, tyttö kysyi. “Isä täällä”, Adi vastasi.

“Et voi olla”, tyttö huudahti. “Minun isäni on Francois!”

Ja tuskin on ihme, että viisivuotias luulee Francois-vaaria isäkseen. Manassée syntyi samoihin aikoihin kun “Sanastoa naisten syrjinnän poistamiseksi” ilmestyi ja kiellettiin. Tyttö oli vain hieman yli vuoden ikäinen, kun Gilbert Adi pakeni Kongosta Suomeen.

“Ei hän tietenkään muista”, Adi suree. “Mutta minun täytyy ajatella, että pian saan myönteisen päätöksen, menen töihin ja saan perheeni luokseni. Sitten kaikki on hyvin.”

Toinen vaihtoehto on liian synkkä ajateltavaksi.

_______________

”Hoitosuhde vaatii turvallisuutta”

Itsemurhaa vastaanottokeskuksessa yrittänyt Gilbert Adi ei ole yksittäistapaus. Loputon odottaminen ja epävarmuus saa monet turvapaikanhakijat kääntämään kiukkunsa sisäänpäin.

Tämän kevään aikana jo kaksi Helsingin Metsälän vastaanottokeskuksen asukasta on viillellyt itseään. Toinen uhreista on sittemmin käännytetty maasta.

Kidutettujen kuntoutuskeskuksen erikoislääkäri Tuula Quarshie on huolissaan siitä, että turvapaikkaprosessissa ei aina huomioida lausuntoja hakijan henkisestä tilasta ja hoidon tarpeesta.

”Välillä tuntuu, että suosituksillemme annetaan selvästi painoarvoa, välillä taas ei juuri lainkaan. Selkeää linjaa ei ole mielestäni ollut.”

Palauttamispäätöksissä vedotaan siihen, että kotimaassa henkilö voi saada tukea omaisiltaan. Usein omaiset kuitenkin ovat itse traumatisoituneet, kadonneet tai jopa kuolleet. Omaisten tuki ei myöskään voi korvata hoitoa sairaustapauksissa, Quarshie pohtii.

Ammattiapu ei taas välttämättä ulotu niihin tarvitsijoihin, jotka ovat jo valmiiksi huonoissa väleissä viranomaisten kanssa.

”Hoitosuhteissa luottamuksellisuus ja turvallisuus ovat onnistumisen edellytyksiä. Kotimaassaan syrjitty, vainottu ja kidutettu ihminen ei voi luottaa siellä viranomaisilta tai edes terveydenhuollon taholta saamaansa apuun.”

_______________

”UVI huomioi itsemurhavaaran”

Ulkomaalaisviraston turvapaikkayksikön ylitarkastaja Riitta Koskela vakuuttaa, että lääkärinlausuntoja ja itsemurhavaaraa ei jätetä huomiotta turvapaikkaprosessissa.

”Jokainen hakemus käsitellään tapauskohtaisesti. Prosessissa pohditaan kertomuksen uskottavuutta, ja jos hakijalla on esimerkiksi lääkärinlausunto jälkiä jättäneestä kidutuksesta, se otetaan toki huomioon.”

Hoidon tarve ei riitä takaamaan myönteistä lupapäätöstä: jos terveydenhuoltojärjestelmä hakijan kotimaassa on kunnossa, hoitoa voidaan jatkaa siellä, Koskela toteaa.

”Seuraamme maiden tilanteiden muutoksia, ja jokaisessa prosessissa otetaan huomioon maan senhetkinen tilanne. Sille ei tietenkään voida mitään, jos ihmisiä on käännytetty turvallisena pidettyyn maahan ja maan tilanne sitten huononee.”

_______________

Hanna Nikkanen