Rahan voima: Kehitysmaat eivät kestä kauaa älytöntä yhtälöä, jossa julkinen sektori tukee yrityksiä enemmän kuin saa niiltä verotuloja. Voiman taloustoimittajan Teppo Eskelisen kolumni.
Miksi yritykset lakkauttavat kannattavia tuotantoyksiköitä? Tämä on ollut nykytalouden ihmettelyä ohjaava kysymys viime aikoina. Suurin osa yksityisen sektorin työpaikkakadosta on johtunut kannattavien yksiköiden lakkauttamisesta, ei konkursseista. Hämmästyneet kansalaiset kyselevät, mikä voiton taso yrityksille riittää.
Vastaus on tietysti se, että yrityksille riittää vain mahdollisimman suuri voitto. Yritystoiminta perustuu voiton maksimointiin, ei optimointiin.
Globalisaatioon kuuluu yritysten kyky liikuttaa toimintojaan vaivattomasti paikasta toiseen, mahdollisuus maksaa pieniä palkkoja ja olla piittaamatta ympäristönormeista. Tähän tosiasiaan on kiinnitetty laajasti huomiota kriittisessä kirjallisuudessa.
Tämä on kuitenkin vasta asian yksi puoli. Toinen puoli on se, että yritykset katsovat olevansa oikeutettuja saamaan joko suoria tai välillisiä subventioita valtioilta. Voitot siirtyvät tietysti yksityisille omistajille.
Markkinatalous perustuu aina jonkinlaiseen taakanjakoon valtion ja yritysten välillä. Yritykset elävät symbioosissa julkisen sektorin kanssa. Taakanjako perustuu valtion tarjoamien hyötyjen (koulutettu työvoima, ennakoitava toimintaympäristö, fyysinen infrastruktuuri) ja verotuksen yhteensovittamiseen.
Käytännössä yritykset ottavat mielellään vastaan myös muita etuja, toisin sanoen julkista rahaa muodossa tai toisessa.
Suomessa piilotukia yrityksille pumpataan erityisesti teknologian tutkimuksen kautta. Suomalainen teknologiateollisuus ei olisi kovin kannattavaa ilman tutkimuksen kautta kierrätettyä julkista panosta. Yhdysvalloissa vastaavanlaista julkisten panosten hyötyjen yksityistämistä harrastaa eritoten lääketeollisuus.
Kehitysmaissa ollaan paljon pidemmällä. Intian yhteydessä on yleisesti puhuttu yrityksistä ”tukiaisnarkkareina”. Yritykset tottuvat siihen, että ne voivat odottaa jos jonkinlaisia bonuksia julkiselta sektorilta, mikäli suvaitsevat sijoittaa maahan tuotannollista toimintaa.
Kehitysmaat eivät kestä kauaa älytöntä yhtälöä, jossa julkinen sektori tukee yrityksiä enemmän kuin saa niiltä verotuloja. Jonkin aikaa tällaista kuplaa voidaan tietysti pitää yllä. Kieroa kyllä, juuri Intiaa on pidetty esimerkkinä globalisaation toimivuudesta.
Tilanteesta voi ja pitää huolestua sosiaalisesta näkökulmasta, mutta siitä voi huolestua myös markkinatalouden tulevaisuuden näkökulmasta. Minkälainen järjestelmä voi olla tuloksena, jos yritysten voitot tulevat riippuvaisiksi julkisen rahan kierrättämisestä niille?
Voittojen näkökulmasta järjestelmän toimivuus on toissijaista. Tämän verran markkinataloudesta tulisi kenen tahansa ymmärtää.
Teppo Eskelinen
