Sarjassa runoilija ja luovan kirjoittamisen opettaja Tommi Parkko avaa runoutta. Tällä kertaa puulla on nilkat.

Puu kasvaa tyhjän päällä, sen helma on auki,
paljastuneet nilkat. Lehvästössä liian monet kasvot
ovat auki, ne liplattavat, riuhtovat, mitä ne tahtovat.
Haukkovat henkeään, haukkaavat, haukkaavat,
kamala kuva hukkuvista tai sateeseen upotetuista.
Joka päivä niin kuin joku vilkuttaisi. Aina hyvästejä,
hyvästejä.

Kuvallisuutta pidetään yhtenä keskeisistä runouden keinoista. 1950-luvulla ja sen jälkeen on tehty lukuisia kuvallisia runoja. Vaikka runouden muodit joskus kuvia väheksyvätkin, Miia Toivion runossa näkyy kuvallisuuden voima.

Arkikokemuksen mukaan puu ei kasva tyhjän päällä, ja harvemmin puulla sanotaan olevan nilkat. Lehvästössä ei myöskään ole kasvoja, eikä lehtien sanota haukkovan henkeään, koska niillä ei ole keuhkoja, joilla hengittää. Kaikkien kuvallisten ilmausten ei tarvitse olla kirjaimellisesti mahdottomia, kuten edellä mainituissa esimerkeissä, mutta tässä Toivion runossa kirjaimellisesti mahdottomien kuvien määrä on runsas.

Kirjaimellisen mahdottomuuden huomaaminen on tärkeää runon ymmärtämiseksi. Joskus ilmausten mahdottomuutta korostetaan äärimmilleen viedyllä vastakohtaisuudella, paradokseilla, mutta ilmaisu voi olla hienovaraisempaa ja vaatia runon huolellista lukemista. Toivion runon sanasto on melko tavallista, eikä runossa ole yhtään hankalasti ymmärrettävää sanaa. Siinä ei ole myöskään kieliopillisesti monimutkaisia rakenteita. Runoon on helppo tulla.

Voimakkaimmassa kuvassa näytetään henkeään haukkovat, hukkuvat tai sateeseen upotetut jotkut. Ei ole selvää, mitkä haukkovat henkeään ja hukkuvat. Puu tai ihminen voi olla hukkumassa. Puun hengityksessä, jos sitä tällaisella sanalla voi kuvata, hiilidioksidia vedetään sisään ja ulos tulee happea – päinvastoin kuin ihmisen hengityksessä. Kuinka hiilidioksidia hengittävä hukkuu?

Jotain uhkaavaa ja peruuttamatonta tapahtuu, sillä runon lopussa vilkutetaan hyvästejä. Kuka jättää hyvästejä? Puu vai joku ihminen? Tähän runo ei anna yksiselitteistä vastausta. Runoudelle tyypilliseen tapaan se vihjaa ja jättää lopullisen tulkinnan lukijalle. Runo synnyttää erilaisia tulkinnan mahdollisuuksia, joista lukija voi valita oman kokemuksensa ja maailmankuvansa mukaan hedelmällisimmän tulkinnan.

Kuvallisuuden yhtenä tehtävänä onkin luoda runoon tulkinnallisuutta. Kuvallinen ilmaus toimii kuin valokuva: yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kun runossa on runsaasti kuvia, se voi käyttäytyä kuin valokuva. Lukija voi siis lähestyä runoa samaan aikaan monesta näkökulmasta.

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus. Teos 2013. 69 s.

Tommi Parkko