Taiteen ilosanomaan ei voi luottaa, mutta siitä voi nauttia.

Kuolevaisuus on tärkeä ja hyvä asia. Me kuolemme ja kaikki muukin on rajallista, väliaikaista, häilyvää sekä kivulla, pettymyksillä ja vaivaannuttavilla toilailuilla höystettyä.

Juuri tämä on intohimon ja merkityksellisyyden lähde. Tämä on maailmankatsomukseni perusta. Aamen.

Järkeily ei kuitenkaan riitä. Siitä on vielä pitkä matka kokonaisvaltaiseen kokemukseen, jossa saisin kuolevaisuudestani elinvoimaa ja elämäniloa.

Toinen järkeillen helppo mutta käytännössä vaikea asia on myötätunto. Kivoja ja kilttejä kohtaan on helppo olla myötätuntoinen, mutta yritäpäs olla empaattinen vaikkapa pedofiilia kohtaan. Ja kuitenkin, onko mitään traagisempaa kuin ihminen, joka on kasvanut sillä tavoin solmuun, että hänen rakkautensa on vahingollisempaa muille ihmisille kuin useimpien ihmisten viha?

Miltä tuntuisi tuntea rakastavia ja seksuaalisia tunteita ja tietää, että tunteet ovat rakkauden kohteelle myrkkyä? Tai miltä tuntuisi elää tietäen, että koko ympäröivä yhteiskunta on vankasti sillä kannalla, että rakkauteni on pahinta mitä maailmassa on?

No, en tiedä. Voin kuitenkin filosofisesti järkeillä, että kaikkein vastenmielisimpiä otuksia kohtaan pitäisi yrittää olla myötätuntoinen. Käytännössä se on vaikeaa.

Taide voi olla tässä ratkaisevan tärkeä apu. Taide voi tehdä ruumiillisesti ja kokemuksellisesti todeksi arvoja, jotka muuten vain omaksumme näennäisesti.

Tässä kuussa minua on kuolevaisuuden ja myötätunnon saralla ravinnut Miles Davisin levy The Cellar Door Sessions 1970 ja Todd Solondzin elokuva Onni sekä sen jatko-osa Life During Wartime.

Solondzin leffojen eräs päähenkilö on pedofiili, joka haluaisi panna poikansa kaveria. Ja ainakin kerran paneekin. Kun poika saa tämän selville, hän kysyy isältään, haluaisiko tämä panna myös häntä. Isä vastaa, että ei, mieluummin hän vain ajattelee poikaansa ja vetää käteen.

Elokuva onnistuu esittämään ällöttävän ja raivostuttavan kuvion niin, että katsoja tuntee pakahduttavaa myötätuntoa pedofiilin uhreja, mutta myös pedofiilia kohtaan.

Mikä muu kuin taide pystyisi moiseen?

Milesin konserttiäänitys puolestaan on auttanut ruumiillisesti nauttimaan siitä, mitä periaatteessa olen kuolevaisuudestani järkeillyt. Cellar Doorin musiikki perustuu funkin ja freejazzin ristivedolle.

Se pyrkii funkkaamaan kiihkeästi ja toisteisen synkopoidun rytmin avulla kokoamaan ja imemään soitteet yhteen. Samaan aikaan se pyrkii hajottamaan ja pysäyttämään. Se vuoroin kiristää, vuoroin rentouttaa ja olemuksellaan osoittaa, että nautinto tulee ristiriidasta, sen kanssa elämisestä.

Eihän taiteen ilosanomaan voi tietenkään luottaa. Ei ylistämäni taiteellinen lääke välttämättä toimi. Moni näkee Solondzin leffoissa vain lievästi naurattavaa mustaa huumoria tai kuulee riipivää melua Milesin pläjäyksessä.

Ja monet voivat saada teoksista nautintoa, joka ei säteile heidän käytökseensä ja olemiseensa taidekokemuksen ulkopuolella. Se riski on aina olemassa. Näytelmässäni Woyzeckmaterial eräs roolihahmo kailottaa katsojille juuri tästä:

”Te tulette tänne teatteriin ollaksenne vapaita täällä, jotta teidän ei tarvitsisi edes yrittää olla vapaita tuolla ulkona!”

Niinhän se on. Mutta eivät nämä taiteelliset lääkkeet mitään ikuista fixiä lupaakaan, vaan jatkuvaa pyristelyä. Ja mahdollisen taidon nauttia siitä pyristelystä.

Teemu Mäki