Pienet leffakerhot syyttävät elokuva-arkistoa klassikoiden panttaamisesta. Arkisto ei halua kilpailijoita kamppailemaan pienistä resursseista ja katsojamääristä. Entusiastit rakastavat elokuvia mutta vihaavat toisiaan.

Valtakunnassa kohistaan klassikkoelokuvista. Äänekäs helsinkiläinen kulttuurivähemmistö, johon kuuluu muun muassa elokuvakerho Arkadin, vaatii syvällisempää elokuvakulttuuria ja penää elokuvateattereihin vanhoja klassikkoja.

Etenkin Filmihullu-lehteen kirjoittavat entusiastit vaativat, että suomalainen elokuvaesityskulttuuri on pantava kerta heitolla kuntoon – vika on vain siinä, että byrokraatit eivät tajua, mitä tämä tarkoittaa.

Syytösten kohteeksi joutunut Suomen elokuva-arkisto pyrkii hillitsemään itsensä, keskittymään perustyöhönsä ja tekemään asian eteen sen, minkä voi. Mistä oikeastaan on kysymys?

Suomen elokuva-arkisto on niin sanottu päätearkisto, johon levittäjät ja maahantuojat tallentavat elokuvakopiot esitystoiminnan päätyttyä. Jos filmiä halutaan esittää uudestaan, tarvitaan lupa oikeuksien haltijalta. Arkisto tarvitsee luvan myös omaa esitystoimintaansa varten.

Arkistossa olevat elokuvakopiot ovat hyvin erilaatuisia, joukossa on myös varsin heikossa kunnossa olevia filmejä. Esityskierrosta varten kopio on tarkistettava, kunto analysoitava ja oleellisimmat viat ja rikkoutumat korjattava. Arkistossa tätä työtä tekee ulkomaisella puolella kolme ihmistä, joista vain yksi on kokopäivätoiminen konservoija.

Entusiastien mukaan näihin tosiasioihin vetoaminen on kuitenkin naurettavaa. Arkiston olisi heistä luovutettava kopioita kenen tahansa käyttöön, kun sillä kerran ne on hallussaan, muuten se pettää ydintehtävänsä, elokuvakulttuurin ja -kasvatuksen edistämisen. Erityisesti kopioita olisi syytä toimittaa elokuvateatteri Andorraan, joka sijaitsee Helsingin Eerikinkadulla arkiston Orion-teatterin naapurissa ja jossa järjestää esityksiään muun muassa juuri elokuvakerho Arkadin.

”Olisi outoa, jos meidän pitäisi järjestää omien esitystemme kanssa kilpailevaa esitystoimintaa tai vain antaa käyttöön kopioita, jotta innostuneet ihmiset voisivat järjestää ohjelmaa. Me palvelemme jo nyt vuosittain noin 600 ulkomaisella filmikopiolla arkiston omaa sekä festivaalien ja muiden maiden arkistojen esitystoimintaa. Se on resurssien suhteen ylärajalla”, sanoo ulkomaisten filmikokoelmien arkistonhoitaja Juha Kindberg.

Kindberg tai arkiston johto ei halua lähteä kilpailemaan argumentoinnissa vastapuolen kanssa, varsinkaan julkisuudessa.

”Arkisto saattaa tehdä pienimuotoista yhteistyötä elokuvakerhojen kanssa, jos siihen on perusteita ja esittäjällä on sellaiset laitteet ja osaaminen, joita vanhojen kopioiden esittämiseen tarvitaan. Emme kuitenkaan halua kauheasti kehua tällä periaatteesta poikkeamisella julkisuudessa.”

Suomessa on yhä noin 40 elokuvakerhoa. Niitä palvelee Varsinais-Suomen elokuvakeskuksessa toimiva Elokuvakerhopalvelu, joka välittää kerhoille kaupallisessa levityksessä olevia elokuvia. Listalla on pääasiassa korkeintaan neljän viiden vuoden ikäisiä elokuvia.

Tarjonta on kaventunut etenkin eurooppalaisen art house -elokuvan osalta entisestään sitä maahantuoneen Kamras Film Groupin ajauduttua viime vuonna konkurssiin.

Elokuvakerhopalvelua vetävän Jyrki Pakarisen sanoin toiminta on sinnikästä: Elokuvia liikkuu jatkuvasti maan kolkasta toiseen, niiden joukossa ne kymmenkunta klassikkoelokuvaksi katsottavan elokuvan uutta kopiota, joita ennakkoluulottomat maahantuojat ovat viime vuosina Suomeen tuottaneet.

Monella paikkakunnalla elokuvakerho on merkittävä kulttuuriorganisaatio. Esimerkiksi Kuopiossa kerholla on yli 500 jäsentä ja Rovaniemellä lähes 300. Arkiston elokuvia Elokuvakerhopalvelukaan ei levitä.

Vaikka kerhonäytöksessä ei joka kaudella ole sataa tai edes kymmeniä katsojia, toimintaa jatketaan, sarjakokonaisuuksia suunnitellaan ja ihmisille tarjotaan elokuvaelämyksiä suurelta kankaalta.

Klassikkoja ei näissäkään esityksissä kuitenkaan juuri nähdä. Tuhlataanko tässä kullanarvoisia vapaaehtoistyön resursseja, kun elokuvaa rakastavat kulttuurityöläiset eivät saa käyttöönsä täyden resoluution kopioita kaikkein tärkeimmistä elokuvista?

Tätä mieltä on ainakin Risto Jarva -seura, joka on viime syksystä asti kerännyt nimiä opetusministeriölle luovutettavaan klassikkoelokuvavetoomukseen. Kerhojen ja keskusten toiminta uhkaa näivettyä, kun tarjolla on vain uutta materiaalia.

Vetoomuksessa esitetään, että opetusministeriö alkaisi tukea uusien klassikkokopioiden hankintaa Suomeen 20 filmin vuosivauhdilla viiden vuoden ajan. Kopioiden mukana seuraisivat pitkän ajan esitysoikeudet.

Uutta on, että nyt tilanteesta ei syytetä elokuva-arkistoa, vaan vetoomuksessa pyritään luomaan uutta järjestelmää. Seuran puheenjohtajan Matti Kuortin mukaan koko suomalainen elokuva-ala on aloitteen takana.

Aloitteeseen suhtaudutaan myönteisesti myös arkistossa. Juha Kindbergin mukaan arkisto ei kuitenkaan ole voinut vetoomusta allekirjoittaa, sillä se on opetusministeriön alainen laitos, joka todennäköisesti on lausunnon antajan asemassa, jos ministeriö alkaa asiaa käsitellä.

Arkisto ei myöskään voi viestittää ministeriölle, että uusien kopioiden järjestelmä tulisi luoda, sillä pahimmassa tapauksessa se tällöin saisi itse tehtäväkseen sen rakentamisen, eikä tämä nykyresursseilla ole mahdollista. Kindberg on myös skeptinen sen suhteen, että aloitteen kuvaamaan levitystyöhön ylipäätään löytyisi julkista rahaa.

Pienen mutta kunnianhimoisen Saarijärven elokuvakerhon puheenjohtajan Yrjö Pulkkisen mielestä asia on kuitenkin hyvin yksinkertainen.

”Jotta voisi tehdä elokuvakulttuuria, pitää olla esityskopioita. Jonkun tulee siis taata se, että on käytössä tärkeiden elokuvien kokoelma, jota voi esittää, eikä tämä voi olla kaupallista toimintaa.”

Kysyttäessä, onko tavoite realistinen, Pulkkinen vastaa, että on oltava, jonkun tahon on vain ryhdyttävä asiaa hoitamaan. Hän uskoisi tehtävän Pirkanmaan elokuvakeskukselle, joka jo nyt säilyttää ja levittää Aki Kaurismäen maahantuomia klassikoita, kuten maailman kauneimmaksi elokuvaksi mainittua Jean Vigon L’Atalantea. Samaa ehdottaa Risto Jarva -seura vetoomuksessaan.

Juha Kindbergin mielestä oleellisin kysymys klassikkoasiassa on kuitenkin se, saadaanko esityksiin yleisöä. Käytävän polemiikki sisältää paradokseja. Samalla kun klassikkoja vaaditaan esitettäväksi, suurta yleisöä ei näytä kiinnostavan oikea, eli täyden resoluution filmipohjaisiin ensi-iltakopioihin perustuva elokuvakulttuuri.

Kindberg kertoo, että esimerkiksi vastikään järjestetty Jean Renoir -sarja keräsi Orioniin surkean pienen katsojien joukon, vaikka kopioita oli suurella vaivalla metsästetty eri puolilta maailmaa.

Yleisön kiinnostuksesta on huolissaan myös Arkadin-elokuvakerhon puheenjohtaja Kari Pirhonen. Hänestä teatterielokuvakulttuuri on jäämässä pahasti alakynteen yhä monisyisemmän ja hajanaisemman vapaa-ajan vieton tiimellyksessä.

”Jokainen ihminen on erikseen houkuteltava jokaiseen näytökseen.”

Arkadin ei Pirhosen mukaan toimikaan kuten perinteisiin kausisarjoihin luottava elokuvakerho, vaan esittää muutaman päivän mittaisia erikoiskatsauksia esimerkiksi pienten ja tuntemattomien elokuvamaiden tarjonnasta.

Pirhosen mielestä on taisteltava määrätietoisesti sen puolesta, että ihmiset itse haluavat nähdä hyviä ja merkittäviä elokuvia, joita hänestä tätä nykyä tehdään kaikkialla muualla kuin esimerkiksi Ranskassa. Se ei kuulosta huonolta tavoitteelta eikä se juuri poikkea siitä, mikä muiden elokuvakerhojen ja maakuntien elokuvatyöläisten mielestä on oleellisinta.

Juha Kindbergin mielestä arkisto ja entusiastit ovat yhtä mieltä vain yhdestä asiasta: historian tärkeimpien elokuvien filmikopiot ovat ainutlaatuisia aarteita ja niitä pitää voida esittää suurelle yleisölle filmin muodossa valkokankaalta.

Entusiastien mielestä elokuva-arkiston johto on kuitenkin tiettävästi vähintään syrjäytettävä, ennen kuin yleisö pääsee moista ihmettä todistamaan. Andorrasta tuntuu olevan kovin pitkä matka Eerikinkatua alas kohti Orionia.

_______________

Helsingin elokuvatarjonta määrää koko maata

Suomessa katsotuimpien elokuvien joukossa on yleensä laatuelokuvaa, vaikka suurimmat kassamagneetit ovat merirosvoja, bondeja ja pottereita.

Helsingin elokuvakattaus säätelee koko maan tarjontaa, koska etenkin laatuelokuvien kohdalla yleisömääristä jopa 80–90 prosenttia tulee pääkaupungista.

Helsingissä elokuvateatterisalit ovat vähentyneet rajusti, kun viime kesänä lopetettiin Finnkinon pyörittämä Forumin monisaliteatteri. Sen maineekkaassa Capitolin salissa majailee nykyään Sedu Koskisen yökerho. Toisaalta samaan aikaan ajautui myös konkurssiin seitsemän salin Bio City.

Forumissa ja Bio Cityssä moni laatuelokuva sai Tennispalatsin ja Kinopalatsin alkuviikkojen jälkeen merkittävästi lisää esitysaikaa.

Elokuvateatterien suhteen avainasemassa on Finnkino, joka osti Forumin lakkauttamisen aikoihin Tennispalatsinsa rinnalle Sandrew Metronomelta sekä kymmenen salin Kinopalatsin että kahden salin Maximin.

Finnkinon markkinointipäällikkö Kaj Itämäen mukaan Tennispalatsin ja Kinopalatsin ohjelmistoa on porrastettu ja turhaa päällekkäisyyttä on poistettu.

”Tarjontaa saatu leveämmäksi myös siten, että Maximin rooli on vakiintumassa suosituimpien art house -elokuvien kotipesäksi”, kertoo Itämäki.

Elokuvalevittäjä Sandrew Metronomen markkinointipäällikkö Peter Toiviaisen mukaan Suomessa kannattaa satsata hyviin laatuelokuviin ja kotimaiseen draamaan: ”Silti vähemmän ennakolta tiedettyjen elokuvien kohdalla jopa monien kuukausien hännän katoaminen saattaa tarkoittaa, että iso osa niiden mahdollisesta yleisöstä ei ehdi leffaan ennen kuin se on jo ulkona ohjelmistosta. Pitemmän päälle se voi vaikuttaa niiden levitykseen Suomessa.”

Tuomas Rantanen

_______________

Jussi Förbom