Blogikirjoittaja Sami Liuhto tekee pistävää, tyylillisesti tunnistettavaa proosaa.

Sami Liuhdon esseekirjanen Pikku-Postilla sisältää hengellisiin kysymyksiin ja kirjoittajiin keskittyviä tekstejä.

Liuhdon kysellen hypähtelevä kirjoitustyyli on aseistariisuvaa. Hän etsii tinkimättä tilaa ja paikkaa olla ihminen, vaikka se ei näyttäisikään kauniilta ja sujuvalta. Mutta Paavo Ruotsalaisen seurassa ei mallioppilas viihtyisikään.

Pelottomasti Liuhto tarttuu isoihin kysymyksiin, kuten unennäön ja rationaalisuuden suhteseen 1900-luvun historiassa.

Uneksunta on ”valistuksen projektin sivutuote, ylimääräisyys, kun maailma ei ole kuitenkaan taipunut täyteen rationaalisuuteen”, Liuhto kirjoittaa.

”Eikä voi olla muistamatta, vaikka totisesti haluaisi, Stalinin ja muiden rahvaankulkueita, kun muutama vei rahvasta kuin pässiä narussa. Suomessa on yhtäältä perussuomalaiset ja toisaalta vasemmistolais-vihreät ja molemmat aivan samanlaista hysteeristä joukkoa, jotka näkevät vastustajassaan sen, mitä eivät itsessään näe.”

Näiden sanojen takana ei ole kuitenkaan oikeassaolija, vaan syrjäkarein katsoja.

Massan ja maailmanmenon halveksunta on erottuva tekijä suomalaisessa esseistiikassa – esimerkiksi Nylén, Melender, Hännikäinen nojautuvat usein samaan ajatukseen – mutta tuo halveksunta tuottaa yleensä jonkun itseensä tyytyväisen katsantokannan.

Liuhto ei siinä asennossa viihdy, vaan siinä missä kyvyttömyys marssia mukana on ylpeydenaihe, se on myös haava.

Liuhto on sikäli individualisti, ettei luota karismaattisten liikkeiden joukkohurmokseen, vaan arvostaa tolkullista hengellisyyttä, johon nykykulttuurissa vastaa parhaiten herännäisyys. Silti törky pysyy poissa herättäjäjuhlilta.

”Minulla on tuntemus, ettei syntinen ole Herättäjäjuhlille kovin tervetullut. Se on tuntemus. Sitä ei missään lue. Se on päässäni niinkuin päissämme on keskitysleiri.”

Tarkkaa introspektiota, joka johtaa suositukseen. Herännäisyys on Liuhdon mukaan sitä, mitä nykyihminen tarvitsee.

”Mutta lähdepä narkomaani piispojen sekaan Herättäjäjuhlille! Siinä on kynnystä.” Hyvinvoivan enemmistön on helppo mennä juhliin, joissa on ”Suomenkansa”, mutta muut jäävät ulos tuon ”tuntemuksen” takia.

Jotain tolkullista näissä Liuhdon esseissä todella on. Hän valitsee herkästi altavastaajan näkökulman, ehkä liiankin herkästi. Se tuo komiikkaa hänen tekstiinsä, mutta saa lukijan myös kammoamaan niitä hetkiä, jolloin kokee kirjoittajan rypevän. Mutta se, joka itsensä alentaa, ylennetään.

”Karismaattiset uskonnolliset liikkeet ovat omineet uskonnollisuuden”, toteaa Liuhto, ja tekee asialle jotain.

Kirjassaan hän yhdistää postillan, saarna- tai kommentaarikirjallisuuden kirkollisen muodon, ja subjektivistisen tunnustuskirjallisuuden kaunokirjalliseksi esseeksi.

Kommentaarit eivät koske uskonnollista kirjallisuutta, vaan muun muassa Seppo Heikinheimoa, Matti Klingeä tai Charles Baudelairea. Liuhdon kirjoituksissa on hyvänlaista pelottomuutta, ajattelun kulmikkuutta, vilpittömyyttä ja kirkkautta.

Sami Liuhto: Pikku-Postilla. Uskonnollinen haaveilu. Turbator 2012. 62 s. Neljä tähteä.

Maaria Pääjärvi