Miksei elämänkatsomustieto voisi olla se kaikille sopiva muoto opettaa erilaisista uskoista, hyvästä ja pahasta, oikein tekemisestä ja toivosta?

”Kyllähän sitä voi kyseenalaistaa kaikkea, että miksi koulussa opetetaan sitä tai tätä. Miksi koulussa opetetaan seksuaalikasvatusta?” piispainkokouksen teologinen sihteeri Jyri Komulainen vastaa, kun kysyn, miksi kouluissa pitää opettaa uskontoja.

Suomalainen toimittajakunta saa Etnisten suhteiden neuvottelukunnan järjestämässä toimittajatilaisuudessa Komulaiselta pyyhkeitä: liian maallistuneina me toimittajat emme ymmärrä uskontojen päälle, sotkemme uskonnon kulttuuriset ja poliittiset merkitykset.

Keskustelussa nousee esiin myös eri uskontotaustaisten ongelma: esimerkiksi islaminuskon opettajia ei ole koulutettu tarpeeksi, joten uskonnonopetuksen takaaminen kouluissa ei välttämättä toteudu.

Eräs toimittaja kysyy, pitäisikö islaminuskoisille järjestää laajoilta kunta-alueilta keskitetysti omaa uskonnonopetusta ja muodostaa siten luokkia, joita yhdistäisi uskonnollinen tausta.

Etnisten suhteiden neuvottelukunnan pääsihteeri Peter Kariuki huomauttaa, että tällä perusteella oltaisiin tekemässä varsin eriytyneitä luokkia ja lisäämässä segregaatiota kulttuurien kohtaaamisen sijaan.

Mutta miksi uskonnonopetus kuuluu peruskoulun opetusohjelmaan, jos sitä ei voi ”vääräuskoiselle” antaa? Miksei elämänkatsomustieto voisi olla se kaikille sopiva muoto opettaa erilaisista uskoista, hyvästä ja pahasta, oikein tekemisestä ja toivosta?

Jyri Komulaisen mukaan elämänkatsomustieto ei kelpaa uskonnonopetuksen vaihtoehdoksi, sillä se on ”lähtökohdiltaan uskonnottomille, joita kristityt ja muslimit eivät ole”.

Kyse on kuitenkin lapsista, joille uskonnon määrää vanhemmat. Tietynlainen uskonnottomuus ennen täysi-ikäisyyttä voisi maallistuneessa, seksuaalikasvatusta arvostavassa Suomessa olla ihan hyvä pohja kouluopetukselle.

Kirjoittaja on Voiman verkkolehti Fifin päätoimittaja.

Lue lisää Fifistä.

Hannele Huhtala