CNN:llä kerrotaan urheista amerikkalaissotilaista, jotka taistelevat ilmasta käsin terrorismia vastaan Afganistanissa. Olen kuullut kertomuksen satoja kertoja. Jatkan kanavasurffausta, kunnes löydän Pakistanin tv:n englanninkieliset uutiset.

Veri virtaa Afganistanissa. Kuningas on kuollut. Isä tyhjentää nahkaiset vesileilit vedestä ja puhaltaa ilmaa niihin. Vasemmalla kädellä hän tarttuu soljella yhteen sidottuihin vesileileihin. Oikealla kädellä hän tarttuu pieneen poikaansa. Isä ottaa muutaman juoksuaskeleen ja heittäytyy jokeen. Isä ja poika uppoavat virtaan, mutta ilmalla täytetyt vesileilit vetävät heidät takaisin pinnalle. Virta alkaa kuljettaa heitä kohti kruununjalokiveä, brittiläistä Intiaa.

CNN:llä kerrotaan urheista amerikkalaissotilaista, jotka taistelevat ilmasta käsin terrorismia vastaan Afganistanissa. Olen kuullut kertomuksen satoja kertoja. Jatkan kanavasurffausta, kunnes löydän Pakistanin tv:n englanninkieliset uutiset.

Kaunis uutistenlukija selostaa asiallisella äänellä tuoreimpia uutisia pommitusten siviiliuhreista. Taustalla pyörii kuvanauha henkisen luhistumisen partaalla olevasta isästä, joka katsoo sairaalan vuoteella makaavaa lastaan. Lapsen oikea jalka on harhapommin silpoma. Lapsi katsoo tuskan irvistys kasvoillaan isäänsä, joka itkee avuttomana. Afganistanilaiset lääkärit yrittävät parhaansa mukaan pelastaa lasta. Kuvanauha päättyy, ja siirrytään urheilu-uutisiin. Intiassa pelataan krikettiä.

Tätini Naseem tulee touhukkaasti olohuoneeseen ja kysyy, haluanko teetä. Vastaan myöntävästi. Tätini pahoittelee, ettei voi viettää enemmän aikaa kanssani. Hänellä on kiire kunnostaa taloaan lapsenlastansa varten. Serkkuni Aadilin vaimo Malhia on tulossa kahdeksan kuukautta vanhan lapsensa kanssa Peshawarista Islamabadiin.

Palvelija tuo teen ja keksikulhon. Teetä juodessa katselen, kuinka taloa maalataan ja tätini ripustaa tekemäänsä tervetuliaisjulistetta. Veikeännäköiset klovnit on liimattu kartonkiin, ja julisteessa toivotetaan moneen kertaan lapsi tervetulleeksi isoäitinsä taloon.

Aurinko on laskenut, ja iltarukous kajahtaa ilmoille moskeijoista. Paasto on päättynyt tältä päivältä. Usean ruokalajin ateria on jo katettu pöytään. Tätini supattaa hiljaa ruokarukouksen, bismillaahi arrahmaan irrahim. Sillä aikaa hänen vanhin lapsensa, serkkuni Aamir, on jo nälän kiilto silmissään laittamassa ruokaa lautaselleen. Malhia ja hänen nuorempi siskonsa ovat myös syömässä sekä tietysti supertähti eli lapsenlapsi, tai tuttavallisesti baby.

Babyn jokainen liike tai äännähdys saa pöydän jakamattoman huomion. Vuoron perään jokainen käy jokeltelemassa hänelle. Myös ruokalajeja tuovat palvelijat innostuvat jokeltelemaan hänelle. Baby näyttää suhtautuvan coolisti huomion keskipisteenä olemiseen.

Babyltä yli jäävä huomio kiinnittyy minuun. Kaikki tuntuvat olevan innoissaan ensimmäisestä vierailustani Pakistanissa. Myös lehtimiesammattiini kiinnitetään huomiota. Varsinkin Malhia, joka on aiemmin itsekin ollut toimittajana, on kiinnostunut työstäni. Kerron tekeväni lehtijuttujen lisäksi radioraportteja Pakistanista. Olen ajatellut, että seuraavan raportin aiheena olisi ramadan tai pakistanilaisittain ramazan. Aihe saa yleisen hyväksynnän.

Seuraavana iltana teen ääressä keskustelemme ramazanista ja sen merkityksestä.

”Kun keskitymme islamin opetuksiin, sielu puhdistuu maallisista tarpeistaan ja opimme paremmin ymmärtämään vähempiosaisia kanssaihmisiä. Paasto opettaa ymmärtämään nälkäänäkevien tunteita”, korostaa serkkuni Aamir.

Sukulaiset kertovat, että moskeijoissa on auringonlaskun jälkeen tarjolla ruokaa vähävaraisille. Ramazanin aikana ihmiset lahjoittavat myös rahaa köyhille. Ihmiset opettelevat nöyryyttä, itsehillintää, toisten huomioonottamista. Vierailulle tullut Malhian veli Anwar tiivistää keskustelun sanomalla: ”Suurin jihad on taistella itseään vastaan.”

Isä ja poika nostetaan joesta puolikuolleina. He ovat päässeet pakoon vallanperimystaisteluja Afganistanista brittiläiseen Intiaan. Brittiläinen upseeri tunnistaa afgaaniprinssin, pelätyn kenraalin, pienen poikansa kanssa. Brittiupseeri tietää myös afgaaniprinssin kunnioitetun suvun historian. Prinssi kuuluu pataanien saduzai-heimoon. Moni valloittaja ja hallitsija on tullut tästä suvusta, myöskin Afganistanin perustaja Ahmad Shah Durani (tunnetaan myös nimellä Ahmad Shah Baba), joka yhdisti kilpailevat sotaherrat valtansa alle vuosina 1747–72. Mitä brittiupseeri ei tiedä, on suvun historiaa Kandaharista. Silloin heillä oli vielä lisänimi Abdali, pyhimys. Suku menetti lisänimen, kun heistä tuli hallitsijoita. Hallitsija ei voi olla Afganistanissa pyhimys.

Id-juhlaan on enää kolme päivää aikaa. Aikuiset odottavat paaston päättymistä, lapset id-lahjojaan. Playstation 2 taitaa olla tämän vuoden idin lahjatoive numero yksi. Muutama päivä ennen idiä lapsuudenystävillä on tilaisuus tavata toisiaan. Serkkujeni Aamirin ja Aadilin kanssa olemme menossa miesten iltaan eli tapaamaan heidän lapsuudenystäviään.

Pöytä on katettu lukuisilla ruuilla. Keskustelu aaltoilee laidasta laitaan. Välillä puhutaan Pakistanin tulevaisuudesta, sitten keskustelu kääntyy Bill Gatesiin. Serkkuni Aadil puolustaa Bill Gatesiä, toiset taas sanovat, että Bill Gates ja Microsoft käyttävät valtaansa väärin tietokonemarkkinoilla. Lopulta serkkuni mielipide teilataan, sillä häntä pidetään osittain jäävinä. Hän on hyväpalkkaisessa työssä Microsoftilla Dubaissa, Yhdistyneissä arabiemiirikunnissa.

Keskustelu kiihtyy, kun siirrytään pohtimaan sitä, onko Pakistania vaivaava korruptio armeijan vai virkamiesten ja politiikkojen syy. Illan isäntämme, armeijan upseeri, puolustaa armeijaa, samoin hänen veljensä, joka on töissä armeijan tiedustelussa. Heidän mukaansa vain hyvin pieni osa armeijasta on korruptoitunut. Kohta keskustelun aihe vaihtuu taas, enkä huonolla urdun kielen taidollani enää tiedä, mistä puhutaan. Talon isännän alle kouluikäinen tytär tulee leikkimään keskelle huonetta. Minä ja ilmeisesti kiinnostuksensa keskusteluun menettänyt serkkuni Aamir alamme leikkiä tytön kanssa.

Idin ensimmäinen aamu alkaa rukouksilla moskeijassa. Näihin rukouksiin kaikki ottavat osaa, mukaan lukien minä. Olen menossa moskeijaan ensimmäistä kertaa eläissäni. Kompastelen perinteisissä pakistanilaisissa miesten vaatteissa, kun juoksemme parkkipaikalta lähimoskeijaan. Tuntuu kuin kaikki olisivat tulleet viisi minuuttia myöhässä. Oven suussa on valtaisa ruuhka, kun unenpöpperöiset miehet heittävät kenkänsä seinustan viereen ennen kuin astuvat sisään moskeijaan. Tungoksessa kadotan serkkuni ja perhetuttavat.

Menen riviin seisomaan ja yritän vaivihkaa vilkuilla, miten vieressä oleva mies toimii. Noin kolmekymppinen atk-nörtiltä näyttävä kaveri ottaa silmälasinsa pois ja asettaa ne eteensä. Teen samoin ja jään odottamaan hänen seuraavaa liikettään. Nörtti nostaa kätensä rinnan tasolle rukousasentoon ja aloittaa rukousrituaalin samalla hetkellä kun imaamin ääni alkaa lausua pyhän koraanin säkeitä. Seuraan esimerkkiä.

Rukouksen jälkeen seuraa saarna, josta en ymmärrä mitään. Kun tilaisuus on ohi, ihmiset syleilevät toisiansa ja toivottavat id mubarak eli hyvää idiä. Löydän serkkuni ja jopa sandaalini. Autossa serkkuni Aadil sekä tätini talon yläkerrasta huoneen vuokrannut perhetuttava Ali kiroilevat moskeijassa pidettyä saarnaa. Imaami oli toivonut Afganistaniin mahdollisimman pian taas muslimien hallitusta. Imaami on talebanien kannattaja eikä poliittisista syistä pidä naapurimaan uusista hallitsijoista.

”Koostuuko Afganistanin uusi hallinto juutalaisista, vai mitä ihmettä hän muka tarkoitti?” Aadil puhkuu vihaisena.

”On väärin puhua politiikkaa moskeijassa”, säestää Ali.

Miesten kiukku imaamia kohtaan laantuu vasta kun päästään herkullisen id-aamiaispöydän ääreen.

Afgaaniprinssi saa brittiläiseltä siirtomaahallinnolta arvoisensa kunnioituksen ja omaisuuden. Hänen omistukseensa luovutetaan laajoja maa-alueita, myös suurin osa Peshawarin kaupungista. Näin prinssistä ja hänen suvustaan tulee osa miltei 3000-vuotisen kaupungin historiaa. Hänen poikansa seuraa isänsä jalanjälkiä. Pojasta, Sardar Mohammad Aslam Khanista, tulee brittiläisen armeijan kenraali. Hän komentaa vuosina 1881–97 Khyber Rifle -joukkoja.

Idin aikana sukulaiset ja ystävät käyvät kylässä toistensa luona. Ruokaa tarjoillaan vieraille puoliväkisin. Tätini taloon saapuu sukulaisia ja perhetuttavia jatkuvana virtana. Jo muutaman tunnin kuluttua olen täysin sekaisin nimistä. Seuraan kielipuolena urdunkielistä keskustelua. Ilmeisesti serkkuni Aadil huomaa tylsistyneen ilmeeni ja aloittaa englanniksi keskustelun perhetuttavan kanssa, joka on eläkkeellä oleva ilmavoimien upseeri.

Keskustelemme Pakistanin ongelmista. Upseeri pitää pahimpana ongelmana koulutuksen puutetta.

”Demokratia ei voi toimia, jos vain 30 prosenttia ihmisistä osaa lukea. Ketä lukutaidottomat ihmiset äänestävät maaseudulla? Rikkaita maanomistajia, joiden suurtiloilla he ovat töissä. Heillä ei ole vaihtoehtoa. He eivät voi saada kunnollista tietoa muista ehdokkaista.”

Yritän mielessäni muistella vaaleilla valittuja Pakistanin johtajia. Viimeisen 30 vuoden aikana kaikki ovat olleet maan rikkaimmista suvuista.

”Niistä 30 prosentista, jotka osaavat lukea, noin kaksi prosenttia pääsee opiskelemaan korkeakouluun. Tästä kahdesta prosentista puolet päätyy armeijan palvelukseen. Armeijassa on siis puolet maan koulutetuimmista ihmisistä. Tämän takia armeija seuraa tarkasti maan tapahtumia ja puuttuu niihin myös usein. Armeija ei luota poliitikkoihin, koska siellä tiedetään, ettei demokratia toimi kunnolla. Toisaalta maan tulevaisuuden kannalta olisi hyvä, jos demokratia toimisi ja armeija pitäytyisi vain maanpuolustuksessa”, iäkäs upseeri jatkaa.

Keskustelu kääntyy Afganistanin tilanteeseen. Perhetuttavamme ei usko pysyvään rauhaan Afganistanissa, ellei afganistanilaisilla ole ulkoista vihollista.

”He tarvitsevat sodan. Afgaanimiesten ainoa tapa hankkia kunnioitusta on osoittaa urheutensa ja taitonsa taistelussa. Sota kuuluu afganistanilaiseen kulttuuriin, varsinkin pataanien elämäntapaan. Pastun kielessä vihollinen ja serkku ovat sama sana. Pataaneille serkku on henkilö, joka jakaa isoisän perinnön, ja sen takia hän on potentiaalinen vihollinen.”

Upseerin kuvaus pitää varmasti paikkaansa, jos puhutaan perinteisessä heimokulttuurissa elävistä ihmisistä Afganistanin maaseudulla. Mutta onhan ympäri maailmaa myös paljon korkeastikoulutettuja afgaanipakolaisia.

”Olet oikeassa, mutta heidät pitäisi motivoida palaamaan takaisin Afganistaniin. Heillä on hyvä työpaikka siellä missä he nyt asuvat, mutta Afganistanissa heillä ei ole mitään. Heidän tonttinsa on todennäköisesti nyt jonkun toisen nimissä. Vaikka he saisivat takaisin maansa ja talonsa, takapiha olisi todennäköisesti täynnä miinoja ja talo tuhoutunut sodassa.”

Olen samaa mieltä keskustelukumppanini kanssa. Maa, joka on viimeisen 25 vuoden aikana kokenut kahden suurvallan hyökkäyksen sekä sisällissodan ja jossa on enemmän miinoja ja räjähtämättömiä pommeja kuin ihmisiä, ei kyllä houkuttele asumaan.

”Jos Jumala suo, saavumme Peshawariin 45 minuutin kuluttua”, Pakistan International Airlinesin lentoemäntä kuuluttaa koneen lähtiessä. Yritän valmistautua kaikkeen mahdolliseen. Peshawarin lentokentällä minua vastassa pitäisi olla tätini Waheedon mies, majuri Akif.

Ennen Pakistanin-matkaani olin tavannut Pakistanissa asuvista sukulaisistani ainoastaan tätini Naseemin. Niiden kolmen viikon aikana, jotka vietin tätini Naseemin talossa Islamabadissa, ehdin tutustua hyvin hänen poikiinsa, serkkuihini Aadiliin ja Aamiriin.

Aadil ja Aamir ovat hyviä tyyppejä, minua muutaman vuoden vanhempia, Aadil 32 ja Aamir 33. Ajatusmaailmaltaan serkkuni eivät juuri eroa eurooppalaisista ystävistäni. Heidän kanssaan liikkuessani ainoa kulttuurisokki oli se, ettei ollut mitään kulttuurisokkia.

Kirosin mielessäni kaikki ne ystäväni kotimaassa, jotka olivat väittäneet minulle, että joutuisin kokemaan Pakistanissa jatkuvasti kulttuurisokkeja. Ensimmäinen viikko meni jotenkin yliherkässä tilassa, Islamabadissa, skandinaavisen puhtaassa Pakistanin hallinnollisessa pääkaupungissa. Olin virittäytynyt koko ajan oppimaan kaikkea uutta, mutta lopulta jouduin myöntämään, ettei mitään järisyttävän uutta tai ihmeellistä ollutkaan. Kaiken sen ajan, joka meni kulttuurisokkeja etsiessä, olisin voinut käyttää aivan normaalisti tutustuen Islamabadiin ja sen asukkaisiin. Olisin varmaan saanut paljon enemmän irti oleskelustani.

Kohta laskeutuisin Peshawariin. Siellä viimeistään pitäisi tulla vastaan niitä kuuluisia kulttuurisokkeja. Olen henkisesti valmistautunut kohtaamaan pahamaineisen pataanikulttuurin – onhan Peshawar, suomeksi ”kukkien kaupunki”, kuuluisin ja vanhin pataanikaupunki Pakistanissa. Kiinnitän turvavyön ja olen valmis laskeutumaan sukuni kotikaupunkiin.

Kenraali Sardar Mohammad Aslam Khanin perhe viettää vaurasta yläluokkaista elämää Peshawarissa. Kenraali laittaa poikansa kouluun, mutta rikkaan perheen vesat eivät ota koulunkäyntiä kovin tosissaan. Pojat viedään kouluun neljän hevosen vetämissä koristelluissa vaunuissa, tuon ajan loisteliaimmassa kulkuvälineessä. Isä kuitenkin kuolee, kun pojat ovat nuoria. Sardar Mohammad Azam perii veljensä kanssa valtaisan omaisuuden, jonka turvin he matkustelevat ympäri brittiläistä Intiaa. Sardar Mohammad Azam järjestää ylellisiä juhlia ja elää nauttien elämästään. Lapsiaan hän kohtelee hellästi. Vaikka varsinkin hänen kolmanneksi nuorin lapsensa Azam muistetaan kurittomuudestaan,isä ei koskaan rohkene rangaista edes häntä. Vaimo pitää kuria yllä perheessä.

Hauskannäköinen vanha mies kysyy, olenko Sahil. Vastaan myöntävästi. Mies osoittautuu Waheedo-tätini mieheksi Akifiksi. Ajamme hänen pikkuruisella autollaan lentokentältä Defence Officer Colony -nimiseen kaupunginosaan. Tätini Waheedon talo on sellainen kuin vanhojen ihmisten asunnot yleensäkin. Kaikkialla leijailee muistoja menneiltä vuosikymmeniltä, huonekaluissa, astioissa ja vanhoissa valokuvissa.

Katseeni kiinnittyy vanhoihin kuviin. Kaikkein vanhimmissa kuvissa on turbaanipäisiä kenraaleja, joiden rinnusta koristavat brittiarmeijan kunniamerkit. Tarinat suvun historiasta tulevat mieleen. Mietin, kuka oli ensimmäinen sukulainen, joka tiesi Suomi-nimisestä paikasta. Mietin, miten pitkä matka on Kandaharista Helsinkiin tai Pohjanmaalle.

Katselemme illalla tv:tä. Intia syyttää Pakistania terrori-iskusta Intian parlamenttiin. Syytös herättää meissä yleistä hilpeyttä. Pakistanilla on tarpeeksi ongelmia Afganistanin sodan takia. Olisi täysin järjenvastaista hankkia konflikti myös itärajalle. Puhumme siitä, kuinka Intian hallituspuolue, hindunationalistinen BJP, yrittää vain kääntää huomion pois Intiaa ravisuttaneesta lahjusskandaalista. Kun Intian sisäpoliittinen tilanne on sekava, se käynnistää konfliktin pikkuveli Pakistanin kanssa.

Sardar Mohammad Azam on Peshawarissa kuulu anteliaisuudestaan. Hänen luokseen tulee jatkuvasti ihmisiä, jotka haluavat maata lahjaksi naimisiinmenoa varten. Sardar Mohammad Azam suostuu aina. Pikkuhiljaa valtaisa omaisuus katoaa. Kun Sardar Mohammad Azam kuolee, koko omaisuus on lahjoitettu pois tai tuhlattu ylelliseen elämään. Jäljellä on ainoastaan yksi iso talo, joka sekin on hyvin huonokuntoinen. Ehkä saduzaista tuli taas abdali.

Kysyn Akifilta, onko hän syntynyt Peshawarissa.

”En, synnyin Kabulissa vuonna 1925. Olimme sukua kuningas Amanullahille. Hän oli kuuluisa uudistaja Afganistanin historiassa, mutta monet vanhoilliset afgaaniheimot olivat uudistuksia vastaan. Kuningasta vastustivat myös persiaa puhuvat heimot pohjoisessa ja lännessä, koska Amanullah oli pataani. Persiaa puhuvat heimot juonivat häntä vastaan. He kutsuivat kuninkaan ja kuningattaren juhliin. Heistä otettiin kuvia, kun he tanssivat yhdessä. Kuvat levitettiin kansan keskuuteen, ja vanhoilliset suuttuivat ’syntisestä’ kuninkaasta. Syttyi kapina, ja kuningas ajettiin maanpakoon. Meidän perheemme joutui myös lähtemään pakoon Afganistanista vuonna 1930, sillä olimme sukua kuninkaalle, kuten sinun esi-isäsi olivat 1800-luvulla.”

Automme pysähtyy, ja kysymme kolmatta kertaa tietä pako-laisleirille. Teemme u-käännöksen pölyisellä tiellä. Vihdoin saavumme pakolaisleirille, joka sijaitsee rutikuivalla hiekkatasangolla. Leirin ihmiset ovat joutuneet pakolaisiksi käynnissä olevan Afganistanin sodan takia. Kättelemme pakolaisten johtajia. Tätini mies Akif ja setäni Ismail jäävät keskustelemaan heidän kanssaan. Minä kävelen isäni vanhan ystävän pojan Musan kanssa syvemmälle leiriin. Poltamme savukkeet sedältäni ja tädin mieheltä salassa. Napsin muutamia kuvia surkeilta näyttävistä teltoista. Uteliaat pikkulapset seuraavat tarkkaavaisina valokuvaamistani. Pyydän Musaa kysymään lapsilta, voinko ottaa kuvan myös heistä. Joukko naisia ja lapsia kerääntyy sairaalatelttojen eteen. Kuvan ottamisen jälkeen yksi naisista huutaa jotain. Musa kääntää minulle: ”Me kuolemme tänne! Meillä ei ole tarpeeksi ruokaa.”

Katson repaleisia telttoja ja mietin, miltä niissä tuntuu nukkua yöllä, kun lämpötila laskee pakkasen puolelle. Kävelemme Musan kanssa takaisinpäin. Löydämme setäni kinastelemassa pakolaisten päällikön kanssa. En ole varma, käydäänkö keskustelu pastuksi vai persiaksi. Pyydän Musaa tulkkaamaan.

”Setäsi mielestä Osama on vain ihminen. Siitä he kiistelevät.”

Kiistan aihe ilmeiesti vaihtuu. Setäni sanoo Sardar Saduzai saadakseen auktoriteettia argumenteilleen. Kinastelun laantuessa yritän haastatella pakolaisten päällikköä. Hän kertoo, kuinka paljon ruokaa kukin perhe saa pakolaisleirillä kuukaudessa, ja sanoo, ettei se riitä millään. Täällä käy kuulemma harva se päivä ihmisiä kuvaamassa heitä, mutta he tarvitsevat ennen kaikkea apua.

Keskustelu jatkuu kielellä, jota en tunnista. Tätini mies alkaa voida huonosti, ja hän pyytää, että lähtisimme. Hyvästelemme pakolaisten johtajat ja lähdemme pois leiristä, jossa on liikaa kohta kuolevia ihmisiä.

On lähdön aika. Olen palannut takaisin Islamabadiin tätini Naseemin luokse. Olemme myöhässä. Yritän hyvästellä sukulaiset ja palvelijat mahdollisimman nopeasti. Haikein mielin lähden Pakistanista. Mietin, kuinka selittää ystävilleni Suomessa, etten löytänyt yhtään mielenosoitusta enkä tavannut ainuttakaan fanaatikkoa. Äärimmäistä köyhyyttä näin vain pakolaisleirillä Afganistanin rajan tuntumassa. Mielenosoituksia ja fanaatikkojakin varmaan löytyy Pakistanista, mutta niihin ei törmää ellei hakemalla hae.

Monet ikävä kyllä hakevat juuri näitä ääri-ilmiöitä. Harvaa kiinnostaa tavallisten pakistanilaisten elämä, ehkä sen takia, ettei se juuri poikkea tavallisesta elämästä missä päin maailmaa tahansa.

Sardar Mohammad Azamin pojalla Azam Sardarilla on nuorena levoton luonne. Hän halajaa seikkailuja ja päättää lähteä Eurooppaan. Saksassa hän tapaa ujon suomalaisen naisen. He rakastuvat, tulevat Suomeen ja menevät naimisiin. Myöhemmin, avioeron jälkeen, Azam muuttaa Ruotsiin. Hänelle jää poika Suomeen asumaan äitinsä kanssa. Vuonna 2001 marraskuussa Azam saa puhelinsoiton pojaltaan. ”Ei, en ole tulossa tänä jouluna Ruotsiin – olen menossa Pakistaniin.”

Ari Sardar