Päätin luottaa dokumentaristin intuitioon ja tallentaa Sinenmaan elämää.

LUIN KEVÄÄLLÄ 2001 Voima-lehdestä artikkelin Kati Sinenmaasta, joka oli päättänyt muuttaa metsään ja irrottautua yhteiskunnasta: työstä, rahasta ja kaupasta ostetusta ruoasta. Päätin luottaa dokumentaristin intuitioon ja tallentaa Sinenmaan elämää.

Kati Sinenmaa kysyi heti kättelyssä, kuvaanko ainakin kolme vuotta. Totta kai, sanoin, vaikka ajattelin, että pari vuotta riittäisi hyvin. En arvannut, että elokuvan kasaan kehrääminen kestäisi kauemmin.

Kiviä linnoituksessaan pyörittelevä Sinenmaa tuumaili, että ”hometaloja rakennetaan parissa vuodessa, mutta oikeiden temppeleiden pyhyys lisääntyy sitä mukaa, mitä kauemmin niitä rakennetaan”.

Lausahdus sopi myös tapaani tehdä elokuvaa. Aivan kuin elokuvan pyhyys olisi lisääntynyt sitä mukaa, kun kuvaukset venyivät.

METSÄSAAREKKEEN oikealla puolella huristavat autot pitkin Hakamäen siltaa, vasemmalla kiertää postikeskuksen rekkatrafiikki ja etualalla kolistelevat junat VR:n varikolle. Mahtava paikka sille, joka haluaa piiloutua ja rakentaa kivilinnan. Tai sielunkuvan kuten Sinenmaa sanoo.

Ensimmäinen vuosi kului metsän maailmaan tutustuessa. Kasettipino työhuoneen pöydällä nousi samaa tahtia kuin kivilinnoitus.

ON KEVÄT 2002. Kati Sinenmaan elämä avautuu pala palalta kaikessa kosmisuudessaan. Pohdin yhä useammin, missä kulkee se intiimi raja, jolloin kamera pitää sulkea?

Kati pyytää sisälle punamullalla maalattuun puumökkiinsä ja avaa lattiassa olevan luukun: ”Arvaas mikä täällä on?” Sieltä paljastuu neljä metriä syvä luola. Tuntuu, että alan tosiaan päästä päähenkilöni elämän ytimeen. Pimeään aukkoon kömpiessäni mielessäni käy, että hän lyökin luukun kiinni perässäni ja vierittää ison kiven painoksi päälle.

Kuvaan Katin supikoirapoikueen kanssa ja kettua syöttämässä. Hän on kuin pillipiipari, joka vetää puoleensa metsikön elukoita. Huomaan tekeväni luontoelokuvaa ihmisestä.

PITKÄSSÄ KUVAUSRUPEAMASSA on se etu, että asioita voi kypsytellä ja joihinkin kysymyksiin ehtii jopa saada vastauksen. Myös siihen kysymykseen, jota en koskaan esittänyt: ”Netissä ne aina kysyy, olenko muistanut ottaa pillerit. Jos ihminen on iloinen, hän ei tarvitse pillereitä.”

Loppuvuodesta 2003 saan kontaktin rahoittajiin. Tuottajat eivät haluaisi rahoittaa elokuvia ”jälkikäteen”. Olen oppinut puhumaan kasettipinostani ennakkotutkimusmateriaalina, mutta ajattelen, että ilman metsässä viettämääni aikaa elokuvaa ei olisi olemassa. Eletään syksyä 2004, kun lopullinen tuotantopäätös saadaan aikaan.

KATI SINENMAA SAA POSTIA ulosottoviranomaisilta ja minä sitä kautta särmää elokuvan tapahtumiin. Helmikuussa leikkaaja astuu kuvioihin. Työskentelemme pari kuukautta kahdessa vuorossa. On vaikeaa, mutta vapauttavaa leikata elokuvaa ihmisestä, jonka elämä on lähestulkoon fiktiota.

Olen seurannut päähenkilöni elämänvaiheita neljä vuotta ja toivon, että edes osa kokemastani välittyisi elokuvasta. Kun kuvasin elokuvaani Blatnoi Mir venäläisessä vankilassa, huomasin ettei elämä linnareissuun lopu. Se hidastuu.

Kati Sinenmaan elämän kautta sain jälleen kerran todistaa, että joskus todellisuus laajentaa tajuntaa enemmän kuin yksikään huume.

ON TOUKOKUU. Seison kuumailmapallon kyydissä ja tähtäilen elokuvan viimeistä otosta, ilmakuvaa Katin metsästä. Siinä on symboliikkaa, kun Kosminen näytelmä -elokuvan viimeisenä kuvauspäivänä ohjaajakin leijailee kohti kosmosta. Mutta ehkä kaikki onkin vain unta niin kuin Sinenmaa elämästä ajattelee: ”Jokainen ihminen on unensa luoja, unessa maailmankaikkeus on ääretön. Emme tiedä, olemmeko unessa valveilla vai valveilla unessa”.

Kirjoittaja on dokumenttiohjaaja. ”Kosminen näytelmä” TV1:n Ykkösdokumentissa 16.10. kello 21.15.

Jouni Hiltunen