Keväällä julkaistiin kirja, joka saa hiipparoimaan helteessä pitkin pientareita.

Sirittää ja lujaa. On ihan pakko päästä näkemään otus, josta tuo ääni lähtee!

Äänekkäissä ja isokokoisissa hyönteisissä on jotakin vastustamatonta vetoa täällä Suomen vähälajisessa luonnossa. Taisin jäädä koukkuun jo lapsena, kun katselin hepokattien syövän heinäsirkkoja lasipurkkiin perustamassani pienoismaailmassa. Addiktioni paheni valokuvausharrastuksen myötä. Aloin tarvita avustajia pitelemään kiinniottamiani hyönteisiä samalla kun käsittelin kameraa. Jos olit seurassani, sinusta tuli vapaaehtoinen.

Hyönteiset ovat kauniita, mutta niiden pyydystäminen – se on ehkä kaikkein suurinta hupia. Heinäsirkan tai hepokatin löytäminen kasvillisuuden seasta voi olla todella vaikeaa vaikka se ääntelisikin. Helpoiten voi päästä alkuun marssimalla sumeilematta siihen ruohostoon, jossa sirittelijät oleilevat. Ne eivät suinkaan jää tallattavaksi hengiltä, vaan monet lentoloikkaavat pakoon hyvin näkyvästi, jolloin niiden laskeutumispaikka tietysti paljastuu! Varsinainen lähestyminen tehdään hitaasti, jotta hyönteinen ei hermostu, ja lopuksi se koppaistaan kouraan salamannopeasti ja litistämättä.

Kouraa hölskyttämällä varmistutaan siitä, että kohde on saatu kiinni. Ehkä se myös häkeltyy ravistelusta? Kun koura avataan, ötökkä jää useimmiten oleilemaan kädelle hetkeksi aikaa aivan rauhallisena, jolloin sitä voi tarkastella esteettä. Yksikään hyönteinen ei ole vahingoittunut käsittelyssäni, mutta minä olen kyllä saanut kyytiä. Voin todistaa, että kun niittyhepokatti saa ihopoimun leukojensa nipistysotteeseen, se sattuu ihan turkasesti! Erityisen aggressiivisia nämä hyönteiset eivät kuitenkaan ole. Minua on purtu vain yhden ainoan kerran.

Sirkkaharrastuksen suuri lupaus oli tieto siitä, että meikäläiset lajit on mahdollista määrittää äänen perusteella. Haikailin pitkään, että miten saisin opetusta tässä asiassa. Sami Karjalaisen kirja Suomen heinäsirkat ja hepokatit oheisäänitteineen on nyt ratkaissut tämän kaikkia meitä sirkkafriikkejä kalvaneen ongelman. Äänitettä kuunnellessa hahmottuu, miten monella tavalla Suomessa siritetään, surautellaan, säksätetään, tiksutetaan, rahisutetaan, napsutellaan ja kahistellaan. Tai jopa laulaa helskytellään, kuten kotisirkan kantavaa ääntä voisi kuvailla.

Pensashepokatin ääni on ehkä kaikkein helpoimmin tunnistettava luonnonvaraisista lajeistamme. Aloittelevan harrastajan kannattaa aloittaa vaikka siitä, jos sattuu liikkumaan Etelä-Suomen rannikolla. Pensashepokatti viihtyy puutarhoissa, puistoissa, pensaikoissa ja tienpientareilla, etenkin merenrannan tuntumassa. Sen sanotaan olevan lajeistamme kaikkein innokkain sirittäjä, olevan äänessä mihin tahansa aikaan vuorokaudesta ja myös viileällä säällä.

Mitähän tapahtuisi, jos tuota sirkkaäänitettä soittaisi maastossa… Reagoisivatko siellä olevat lajikumppanit? Heinisten sirityssesonki alkaa kesä-heinäkuussa. Kuka lähtee mukaan?

_______________

Heinäsirkkojen äänenavaus

Sami Karjalaisen kirja Suomen heinäsirkat ja hepokatit (Tammi 2009, 207 s.) on ensimmäinen kotimainen sirkkakirja liki sataan vuoteen ja ensimmäinen kattava teos. Sen oheisäänite on samoin ensimmäinen laatuaan. Teos esittelee perusteellisesti kaikki Suomessa esiintyvät kolmekymmentäkaksi suorasiipislajia (Orthoptera) eli hepokatit, hyppysirkat, sirkat, okasirkat ja heinäsirkat. Kirjassa on myös lyhyempi esittely viidestätoista lähialueilla tavattavasta lajista.

_______________

Maria Haanpää