Sinuun tukeutuessaan Toivio ja Niemi kirjoittavat rakkauslyriikkaa niin kuin sitä on aina kirjoitettu: ”Olen sinun kuin en koskaan kenenkään / muun kuin sinun.” Kokoelman muodolliset ominaisuudet tekevät sen runoista kuitenkin selvää nykyrunoutta.
Kun ranskalaistaiteilija Sophie Calle antoi miesystävältään saamansa erokirjeen kirjailijan analysoitavaksi, kirjailija huomasi miehen käyttäneen sivun mittaisessa kirjeessä 50 kertaa sanan minä erilaisia muotoja.
Kun rakkaus on kuollut, jäljelle jää vain egoistinen minä ja sen eri mukaelmat.
Silloin kun rakkaus on vielä elossa, minän rinnalla elää myös toinen, jonka nimi on sinä.
Tämän oivaltaa lukiessaan Marko Niemen ja Miia Toivion runokirjaa Suut (2012). Se saa huomaamaan, miten merkittävää on puhua sinusta sinulle, aloittaa runo vaikkapa näin: ”Sinä sinä, / Sinä olet notkea kahleeni.” Ja lopettaa se toiselle omistautuen: ”Havisten sinun, M”. Sama M on teoksen menetelmällisissä runoissa myös ”Vuositolkulla sinun”, ”Antautuen sinun” ja ”Tömähtäen sinun”.
Sinuun tukeutuessaan Toivio ja Niemi kirjoittavat rakkauslyriikkaa niin kuin sitä on aina kirjoitettu: ”Olen sinun kuin en koskaan kenenkään / muun kuin sinun.” Kokoelman muodolliset ominaisuudet tekevät sen runoista kuitenkin selvää nykyrunoutta.
Toivio ja Niemi käyttävät monen nykyrunoilijan tavoin kirjoittamisessaan rajoitteita ja pakotteita, ja monissa runoissa hyödynnetään loppu- ja alkusointuja tai sisä- ja puolisointuja. Näin runojen kieli luo jotain, mitä voisi kutsua 2000-luvun sointuisuudeksi. Se on vapaudessaan kahlittua: ”Laineitani, näköalojani laskin / menin sisääni, itseeni, etsin / omaani, omaisuuttani, hamusin / omakseni, omenakseni”.
Yhdessä kirjoittaminen ja julkaiseminen ei intiimeimmissä kirjallisuudenlajeissa ole kovinkaan yleistä. Ehkä siitä syntyy teoksen kyky sulkeistaa minuus ja olla kielellisestikin herkkä sinälle ja sinulle. Tai sitten syy löytyy jostain aivan muualta. Yhtä kaikki yhteistyö onnistuu siinä missä pitääkin: runot kuulostavat ja näyttävät rakkaudelta.
Marko Niemi & Miia Toivio: Suut. Poesia, 2012. 71 s.
Hanna Kuusela
