Mitä olisi käynyt, jos Talvivaaran puolustamiseen tuhlattu päättäväisyys olisi suunnattu innovatiivisen energiapolitiikan rakentamiseen, Kimmo Jylhämö pohtii pääkirjoituksessaan.
”Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa.”
Näin lausuu Väinämöinen Elias Lönnrotin pääteoksessa Kalevala, jota kutsutaan Suomen kansalliseepokseksi.
Jostakin ”uuen” sammon odotuksesta oli kyse myös kansallisessa Talvivaaran kaivosprojektissa. Talvivaaran piti olla uusi sampo, uusi soitto, uusi Nokia, kun talouskehityksen taivas oli tummumassa.
Eikö Talvivaarassa tiivisty kaikessa hyvässä se, mitä Finnveran, Tekesin, Ely-keskusten ja ministereiden pitäisikin tehdä: sitoa pääomaa uuden innovatiivisen tuotannon kehittämiseen?
Muistelkaa edes hetki tuota Talvivaara-projektin hulluutta, rohkeutta, sinnikkyyttä, sitoutumista ja uskoa. Jokin Talvivaarassa meni kuitenkin pieleen alusta alkaen. Itse asiassa aika moni asia meni pieleen, vaikka varoituksia kyllä jaeltiin. Tämän lehden artikkelissa ”Katsotahan, kaivatahan, Talvivaaran unelman” (s. 25) yritetään kaivaa esille selityksiä sille, miksi kaikki meni mönkään. Poliitikot ja virkamiehet eivät niitä todin juuri tarjoa, eikä Taivalvaaran pomo Pekka Perä pukahtanutkaan.
Mitä Talvivaaran katastrofista pitäisi oppia? Opetus ei ole niin yksinkertainen, että kaikki kaivosteollisuus on luonnon raiskaamista. Jälkikäteen viisastelu ei ole kaikista miellyttävin tapa pohtia tapahtumien kulkua, mutta jääkö meille käteen mitään muuta?
Huhtikuussa tulee 28 vuotta siitä, kun Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa posahti Tšernobylin ydinvoimalaitos.
Sittemmin myös Neuvostoliitto posahti, mutta sen perillinen Venäjä tarjoaa edelleen ydinosaamistaan. Britannia tosin tyrmäsi maaliskuussa sopimuksen venäläisen ydinvoimayhtiö Rosatomin kanssa Ukrainan tilanteeseen vedoten. Sen sijaan Eduskunnassa monet puolustavat edelleen Fennovoiman ja Rosatomin ydinvoimaprojektia yhtä sinnikkäästi kuin Talvivaaraa aikanaan.
Lisäpanostusta ydinvoimaan pitää vastustaa siksi, että se estää energiapolitiikan ajattelemista kokonaan uudelleen.
Mitä jos Talvivaaraan tai ydinvoiman puolustamiseen tuhlattu päättäväisyys olisikin suunnattu oikeasti innovatiivisen energiapolitiikan rakentamiseen? Saksassa uusiutuva energia työllistää yli 300 000 ihmistä. Miksei meillä uskota työllistävyyteen? Lisäksi kestävän energiapolitiikan myötä suomalaiset energiayritykset saisivat lisää tilauksia.
Suomi on samankokoinen kuin Saksa, ja maiden aurinko- ja tuuliolosuhteet ovat suurin piirtein samanlaiset. Silti liian moni luulee, että meillä ei aurinko paista, kuu kumota eikä tuuli tuule.
Millainen olisikaan poliittinen voima, joka ajaisi kestävämpää ja monipuolisempaa energiapolitiikkaa.
”Siitäpä nyt tie menevi, ura uusi urkenevi laajemmille laulajoille, runsahammille runoille.”
Kimmo Jylhämö
