Vieraissa paikoissa päädyn yleensä ilman karttaa eksyksiin. Sellaisina hetkinä mietin usein Rupert Sheldraken kyyhkyjä.

SUUNTAVAISTONI EI OLE KOSKAAN ollut erityisen hyvä. Vieraissa paikoissa päädyn yleensä ilman karttaa eksyksiin, ja hieman syvemmälläkin elämisen tasolla askeleeni tuntuvat joskus vievän täysin harhaan. Sellaisina hetkinä mietin usein Rupert Sheldraken kyyhkyjä.

JOSKUS 1990-LUVUN PUOLIVÄLIN paikkeilla Yleisradio lähetti parhaan koskaan näkemäni televisio-ohjelman, lähes nelituntisen päätösjakson Huima sattuma –haastattelusarjasta. Pyöreän pöydän ääreen oli kokoontunut joukko alojensa johtavia tiedemiehiä ja filosofeja, paleontologi Stephen Jay Gould, neurologi Oliver Sacks, filosofi Stephen Toulmin sekä joukon kuopus, kiharatukkainen ja arrogantin oloinen fyysikko Rupert Sheldrake. Keskustelun aiheena oli väljästi koko maailmankaikkeus ja sen hienoimpiin yksittäisiin hetkiin kuului Sheldraken kiihkeä monologi kirjekyyhkyjen selvittämättömästä mysteeristä. Siitä, miten kirjekyyhkyt lentävät lähes pomminvarmasti kotiin hämmästyttävien matkojen päästä – eikä kukaan oikeasti tiedä miksi.

DARWIN USKOI KYYHKYJEN MUISTAVAN kaikki kotoa tehdyn matkan mutkat ja käänteet. Kyyhkyjä on kuitenkin kuskattu pimeissä ajoneuvoissa, nukutettuina, hankalia reittejä kauas lakoistaan, ja silti ne ovat vapaaksi päästessään lentäneet suoraan kotiin.

Selityksiksi on tarjottu myös hajuaistin, auringon, tähtien tai maamerkkien avulla suunnistamista, mutta näistäkin teorioista jokainen on pystytty vedenpitävästi kumoamaan. Hieman erikoisilta vaikuttavat kyyhkystutkijat ovat esimerkiksi tukkineet lintujen sieraimet vahalla sekä vaurioittaneet niiden hajuaistia.

Ja aina vain linnut lentävät kotiin – jopa myötätuulessa Espanjasta Englantiin, jolloin edes Englannin haju ei voi auttaa suunnistuksessa. Kyyhkyt löytävät kotiin myös pilvisellä säällä ilman taivaankappaleiden apua sekä näkökentän alle metriin rajaavat himmennetyt piilolasit silmissään, mikäli vain välttyvät haukkojen kynsiltä, eivätkä törmää puihin, sähköpylväisiin tai puhelinlinjoihin.

Uskottavimpiin teorioihin kuului pitkään ajatus magneettikenttien avulla suunnistamisesta. Sekin on mitätöity lastaamalla kyyhkyjen siivet ja pää täyteen magneetteja sekä altistamalla ne voimakkaiden magneettikenttien vaikutuksille. Tulos on edelleen sama: magneettiterrorisoidutkin kyyhkyt lentävät vapauduttuaan suorinta tietä kotiin.

SHELDRAKE ITSE ESITTÄÄ VILLIN TEORIAN jonkinlaisesta kuminauhasta, jota tuntemamme fysiikan lait eivät pysty selittämään. Ajatuksen siitä, että kyyhkyjen ja niiden kodin, kyyhkyslakan, välillä on jokin näkymätön ja tuntematon yhteys.

Kirjassa The Evolutionary Mind: Trialogues at the Edge of the Unthinkable Sheldrake päätyy Terence McKennan ja Ralph Abrahamin kanssa lopulta pohtimaan ajan käsitettä sekä kyyhkyjen tietoisuutta ajasta. Onko mahdollista, että aika ja tietoisuus eivät kuljekaan lineaarisesti käsi kädessä hetkestä toiseen? Voisiko kyyhky tietää tänään, missä se on huomenna, ja siksi löytää sinne aina perille?

”Siteet kyyhkyn ja sen kodin välillä saattavat olla rinnastettavissa ihmisten välisiin siteisiin. Ja kun puhumme ihmisten välisistä siteistä, tarkoitamme jotain mikä on enemmän kuin pelkkä vertauskuva. Ehkä on olemassa jokin todellinen yhteys.”

”Onko siis kyyhky tietoinen vai ei-tietoinen koko historiastaan munasta hautaan?”

”Se on tietoinen, muttei tiedosta sitä historiaksi.”

”Kokee sen yhtenä ajattomana hetkenä.”

”Kyyhky ei koskaan oikeasti edes lähde mihinkään.”

EHKÄ AIKA TODELLA ON IHMISEN suurin harha. Terence McKennan sanoin: ”Puhumme tulevista ja menneistä aikamuodoista, jotka eivät kuvaa tulevaa eivätkä mennyttä aikaa, vaan synnyttävät sen.” Taidanpa astella pihalle kuuntelemaan pulujen kujerrusta. Sillä siellä kai jo olen.

Tommy Lindgren, tommy@kaapeli.fi