Sinikka Vuolan kolmas runokokoelma ei uskalla mennä rikki.

Sinikka Vuolalla on taito kirjoittaa runsaasti, leveällä ja painavalla kynällä ja ottaa oma tilansa. Maailman vaikein kieli on täynnä lihallista ja jämerää kieltä.

Vuolan kolmas kokoelma on raskaampi kuin ensimmäinen, eikä se ole yhtä hauska ja värikäs kuin toinen, Mustaa ja punaista, joka oli sukua Satu Waltarin fantasiaproosalle. Se oli tarpeeksi kummallinen ollakseen ihastuttava.

Tämä kirja on heikompi kuin kaksi edellistä. Se on kai sairastunut vahvuuteen, kuten pohjoismaisesta naisesta joskus sanotaan.

Se sulkee pois vivahteita, sen tapa määritellä rohkeasti kääntyy itseään vastaan, koska se ei enää kuuntele, mitä kielellä on sanottavaa runoilijan taidon ohi.

Kieli on ikään kuin kuvien ja tekstin hallinnan juoksupoika. Ja toisinaan ne kuvat ovat oivia: ”on vain yksi aurinko, / mutta lukematon määrä varjoja”.

Osasto ”Nekropolis” sisältää hiljaisia säkeitä menetyksestä: ”Koskaan / et toru lasta jota ei / ole”. Säkeet häviävät volyymien pauhuun, ja koko kirjassa naiseuden toimiminen pakotteena typistää vauvan kuolemaan liittyvien säkeiden voimaa.

Naiseuden värittämä tulokulma muuttuu konventionaaliseksi, ja koen itseni turhan ulkopuoliseksi feminiinisyydestä, jota Maailman vaikein kieli kuvaa.

Energiaa kyllä piisaa. Voima ei ole pahaksi, mutta nyt se peittää seikan, joka on minusta runouden tärkeimpiä piirteitä: se on kielen taidetta, joka näyttää, miten kieli hengittää.

Se voi sisältää selkeää puhetta, väitteitä, mielikuvia tai olla sisältämättä, mutta kielen kyky ohittaa hallinta ja keinot on runouden ydintä.

Tarvitaan tilaa hengittää tai perusteltu syy olla hengittämättä. Kumpaakaan en löydä.

Huolimatta runsaasta viitteistöstä, typografialla leikkimisestä – lukuisista tavoista osoittaa, että Maailman vaikein kieli hallitsee kyllä sekä tradition että nykyrunon konstit – kirja ei onnistu kirjoittamaan itseään perinteeseen keskustelukumppaniksi.

Eikä sen kummemmin nykyrunouteen uutta alaa valtaavaksi yritykseksi, joka uskaltaisi mennä rikki.

Sinikka Vuola: Maailman vaikein kieli. Tammi 2012. 95 s. Kaksi tähteä.

Maaria Pääjärvi