Pääkirjoitus: Lööpin aiheeksi ei riittänyt seksuaalinen hyväksikäyttö, vaan tapaukseen löydettiin saatanallisia sävyjä: spektaakkelin aineksia.
PIENI POIKA ISTUU RATIKASSA kahden aikuisen miehen kanssa. Miehet juovat rehvakkaasti olutta ja tarjoavat vierustovereille epämiellyttävän kovaäänisesti huikkaa. Toinen miehistä pistää pojalle käteen olutpullon. Poika juo siitä, ja näen lapsen kasvot. Huomaan, että hän on alkoholista sekaisin. Minun on vaikea sanoa tai tehdä mitään. Muutkin ihmiset ovat hiljaa. En uskalla mennä sanomaan miehille mitään. Luulen, että kukaan muu ei nähnyt, mitä tapahtui. Jään seuraavalla pysäkillä pois ja soitan poliisit. Kotona vellon itsesyytöksissä, etten hoitanut tilannetta järkevämmin. Tuudittaudun siihen ajatukseen, että minä sentään tein jotain.
TILANTEESSA TOIMITTAJA MINUSSA HERÄSI. Mietin, miten tällaisesta tilanteesta voisi kirjoittaa, kun en tiedä faktoja: näinkö oikein, minkälainen pojan perhe on ja keitä miehet hänen seurassaan olivat. Seuraavana aamuna kipitän kioskin ikkunalle sydän kurkussa. Onko lööpissä puhetta minun pojastani? ”6-vuotias kännissä ratikassa – sivustaseuranneen puhelu poliisille pelasti pojan kurjalta elämältä.” Ei mitään sellaista, vaan: ”Kymmenen koulutyttöä saatananpalvojien uhreina”.
Median tarkoitus on kertoa tapahtumista vaikkei tietoa aina riittäisikään. Toimittaja on sivustakatsoja ja maailman tapahtumien kyylä. Toimittaja yrittää kertoa totuudenmukaisesti siitä mitä näkee, vaikka tietolähdettä ei voi aina varmistaa sataprosenttisesti.
VIIKKO ENSIMMÄISEN TOIJALA-LÖÖPIN JÄLKEEN on selvää, että kyseisessä ahdistelutilanteessa ei ollutkaan kyse saatananpalvonnasta. Lööpin aiheeksi ei riittänyt seksuaalinen hyväksikäyttö, vaan tapaukseen löydettiin saatanallisia sävyjä: spektaakkelin aineksia.
Mitä ratikassa olisi tarvinnut tapahtua, että minä ja muut ihmiset olisimme puuttuneet pienen pojan kaljanjuomiseen? Jos olisin nähnyt saatananpalvontaa, en varmasti olisi toiminut toisin. Minä ja kanssamatkustajat olisimme tarvinneet spektaakkelin, läpikirjoitetun tragedian. Arjen ylilyönnit eivät helposti hetkauta. Niitä ei halua huomata, ellei lue jonkun toisen kirjoittamaa juttua, jossa on nostettu huutomerkki asian päälle. Juttua voi kauhistella – ja sitten unohtaa.
Hannele Huhtala
