Tartu runoon -sarjassa runoilija ja luovan kirjoittamisen opettaja Tommi Parkko avaa runoutta.

Hannimari Heinon runossa (alkaa meri, ntamo 2013) huomion kiinnittävät muutamat tavallista pidemmät sanavälit, aukot. Runossa ei ole välimerkkejä, eivätkä isot alkukirjaimet aloita virkkeitä.

Teksti rikkoo näillä keinoilla – asettelulla ja normatiivisen kieliopin rikkomisella – perinteisen tavan käyttää kieltä. Romaaneissa tekstin asettelulla ei juuri ole sisällöllistä merkitystä. On olemassa vakiintuneet tavat ilmaista repliikki ja luoda kappalejako, mutta lukija sivuuttaa ne usein epäoleellisena tai ainoastaan sellaisena asiana, joka joko tukee lukemista tai sitten ei.

Runon lukijalle sanojen asettelulla on merkitystä. Tekstin asettelua kutsutaan sen typografiaksi.

Jokaisessa runossa on jonkinlainen typografia. Sen avulla lukijan huomio kiinnittyy runon kieleen, eli siihen, kuinka merkitys syntyy sanoilla. Kieli ei ole vain väliainetta, josta on uutettavissa merkitys nopealla ja karkealla lukemisella, vaan se on itsessään merkityksellistä ja usein tarkkaa ilmaisua.

Joissain runoissa asettelu voi olla tavanomainen, jolloin siihen ei kiinnitä niin paljon huomiota.

Pidempi sanaväli voi tarkoittaa säkeen sisäistä taukoa, jonka kohdalla lukija voi vetää henkeä ennen siirtymistä seuraavaan runon osuuteen.

Hannimari Heinon runossa palataan lapsuuden turvalliseen maailmaan, jossa lapsi voi tuudittautua aikuisten läsnäoloon ja sen luomaan rauhaan. Pitkät välit voivat olla myös merkkinä huonosti kuullusta tai ymmärretystä asiasta. Runon kokija voi olla unen rajamailla, jolloin havaitseminen on katkonaista.

Välimerkkien ja isojen kirjainten puuttuminen on runoudessa tavallista. Asiatekstissä selkeys on toivottavaa kommunikaation onnistumiseksi, mutta runoudessa tavoiteltava kommunikaatio ei nouse aina selkeydestä.

Runous voi käsitellä kielen rakenteita hyvinkin kovakouraisesti ja siitä huolimatta välittää tarinaa ja merkitystä.

Tommi Parkko