Kimmo Jylhämö pohtii pääkirjoituksessaan älykästä sosialismia ja sitä, miksi konservatiivisuuskin on joskus hyvästä.
Voima sulautuu yhteen sisarlehtemme NHL:n eli Normihomolehden kanssa. NHL on ollut ”kulttuurianarkistinen queer-lehti sinulle, jota pipo ei kiristä ylä- eikä alapäästä”.
Voimassa jatkuvat muutamat NHL:n palstat: tässä numerossa nähdään 3 x nuoruus ja Homojen hommissa. NHL-jutut tunnistaa sivun pride-henkisestä vaaleanpunaisesta pohjaväristä.
Minulle normihomous tarkoittaa liberaalia politiikkaa, itsemme ja toisten sietämistä sekä sensuroimattomuutta, mutta myös sitä, että me ihmiset olemme läpikotaisin ristiriitaisia.
Olen silti myös konservatiivinen. Ei kaikki arviointi ja kritiikki ole pelkkää itseilmaisua, oman elämän diskoa ja brändin rakentamista.
Näin ajatteli myös sosiologi Daniel Bell, joka ennakoi 1960-luvulla internetin syntymisen ja kommunismin kaatumisen ja loi termit ”jälkiteollinen yhteiskunta” ja ”informaatioyhteiskunta”.
Bell väittää kirjassaan The Cultural Contradictions of Capitalism olevansa montaa asiaa yhtä aikaa: sosialisti taloudessa, liberaali politiikassa ja konservatiivi kulttuurissa.
Kulttuurinen konservatiivisuus tarkoittaa kulttuurisen perinteen kunnioittamista ja sitä, että taiteesta puhuttaessa käytetään perusteltuja hyvän ja huonon kriteerejä.
Kun arvioimme kokemusten, taiteen ja koulutuksen arvoja, meidän täytyy myös sietää auktoriteettia.
Samalla kulttuurinen konservatiivisuus suhtautuu kriittisesti kaiken näkemiseen tasapaksuna ja yhtä arvokkaana. Pelkkä itsensä ilmaiseminen, taiteen ja elämän erojen häivyttäminen sekä impulsiivisuuden ja pelkän nautinnon ylikorostaminen herättivät Bellissä epäilyä.
Viimeisten 40–50 vuoden aikana tästä kaikesta on tosin tullut kulttuurista perinnettä.
Bellille sosialismi ei tarkoita yksisilmäistä uskoa valtioon uskontona eikä tuotantovälineiden kollektiivista omistamista. Hänelle sosialismi tarkoittaa asioiden tärkeysjärjestystä talouspolitiikassa.
Bellin talouspolitiikassa yhteiskunta tulee ennen yksilöä. Ihmisille määritellään sellainen sosiaalinen minimi, joka takaa mahdollisuuden kunnioittaa itseään yhteiskunnan jäsenenä.
Tämä talouspoliittinen ”sosialismi” takaa sen, että ne jotka etsivät töitä, saavat töitä. Se myös pyrkii luomaan riittävän turvan markkinoiden vaaroja vastaan.
Poliittinen liberaalisuus tarkoittaa sitä, että yksilö tulee ennen ryhmää. Kaikkea ei tulisi politisoida (kuten kommunistisissa maissa) eikä jättää rajoituksitta (kuten ääriliberaalissa politiikassa).
Poliittinen liberaali uskoo yksilölliseen suoritukseen eikä perittyyn tai muuten epäoikeudenmukaisesti tuotettuun.
Ja jos samat säännöt pätevät kaikille, kaikki pärjäävät ansioidensa mukaisesti.
You can ring my bell, ring my bell / (Ring my bell, ding-dong-ding, ah)
Kimmo Jylhämö
