Suomalaisen esikoisrunoilijan teos ei ole täysosuma.
Kristian Huuhtasen esikoiskirja yrittää nostaa runouden modernismin soihtua korkealle. Jo kirjan nimi tuo mieleen Eeva-Liisa Mannerin ”Kontrapunkti”-runon ”olen tyhjä huone” -metaforan. Onkohan Huuhtasen kirjan nimessä suoranaista ohjelmallisuuttakin – uskoa siihen, että modernistinen, lyyrinen perinne voi yhä synnyttää uutta ja kiinnostavaa runoa?
Runot puhuvat vastakohtien eroamisesta ja yhtymisestä, ihmisen olemassaolon kiemuraisuudesta eksistentialismin tapaan ja näyttävät hieman rikkonaisia kuvia, jotka ovat tavoittavinaan maailmaa sanalla, ja uppoavat sellaiseen angstiin, jota osuvimmin kuvaa sana ”käpertyä”.
Se on valitettavan oireellista koko kirjalle, jossa ”sokea yö leikkaa uhreiltaan kaiken / paitsi surun”.
Runokielen retromeininki ja alamielinen, väliin jopa raaka tunnelma eivät ole mikään täysosuma.
Älylliset hahmotelmat ovat pahimmillaan kömpelöitä kielellisiä rakenteita, joiden ajatuksesta ei saa kiinni: ”Musta huone on yhtälön se muuttuja / joka aina jää selvittämättä” tai ”huudon ja hyväilyn välissä kiristyy verinen ajatus / jota kuumeiset kourat kannattelevat”. Ensimmäisessä on kyse vainoavan mustan huoneen arvoituksesta ahdistuksen ja syvällisen ymmärryksen kuvauksena ja jälkimmäinen on T. S. Eliotin ”Onttojen miesten” kaiuttelua.
Onnistunut älyllinen kuva kuitenkin edellyttää jokaisen sanan neuroottista hallintaa, ja ihan niin pakkomielteinen Huoneet synnyttävät huoneita ei ole.
Mannerin, Mirkka Rekolan, Eliotin tai Paavo Haavikon ilmaisu on täsmällistä – ja Huuhtanen tulee osoittaneeksi, että noiden runoilijoiden täsmällisyys ei johdu tehokkaista rakenteista, kuten paradoksin jänteestä, vaan todellakin ajattelun ja kielen lahjomattomasta yhteistyöstä. Heidän perintönsä ei ole kuitenkaan lunastettavissa interterkstillä tai uudelleenkirjoittamisella, tiiviistä saa tehtyä löysää ja sumeasta logiikasta vain sameaa. Heidän runoutensa ei ajattele jälkeentulevien puolesta. Selväksi kuitenkin tulee, että ihmisen osa ruumiin, kielen ja mielen sokkelossa ahdistaa, vaikka kauneuttakin on.
Huoneet synnyttävät huoneita on kuitenkin tunnistettavan lyyristä pintaa. Ei vaan kannata miettiä kovin pitkälle, mitä mikäkin tarkoittaa, koska sitä kirja ei kestä.
Mutta on hyviäkin hetkiä: ”jossa näkee oman katseensa hataran räpytyksen” tai runo ”Järjeltä suuret, mieleltä vähät”, joka kuvaa muurahaisten yhteisöä: ”ja laahaa haalareiden yksinäisyys, kaikki yhden / ja yksi yhden puolesta”.
Kristian Huuhtanen: Huoneet synnyttävät huoneita. Sanasato 2013. 74 s. Kaksi tähteä.
Maaria Pääjärvi
