Pääkirjoitus: Verotarkastajien mukaan yhtiöt jättivät vuosina 2002–2003 perimättä 1 073 miljoonaa euroa ”ulkomaisilta” omistajilta.

”MENE LAKIMIEHEN LUO JA PYYDÄ, että hän järjestää asian Luxemburgin kautta”, neuvoi tuttu toimitusjohtaja muutama vuosi sitten, kun kysyin miten voisin sijoittaa nimettömänä Helsingin Pörssiin. Kirjoitin dekkaria rahanpesusta.

”Ulkomaisena” omistajana nimeni pysyisi salassa niin kutsutun hallintarekisterin suojissa. Ja jos valitsen kotipaikkani oikein, saan osakkeilleni maksettavat osingot verotta.

KUN SUOMALAINEN PÖRSSIYHTIÖ MAKSAA osinkoja osakkeenomistajalle, sen pitäisi periä osingoista 28 prosentin lähdevero. Tosielämässä yhtiöt eivät ole perineet lain vaatimaa veroa. Yhtiöt eivät myöskään ole tehneet kotipaikkaselvityksiä; ketjun viimeisen pankin ilmoitus on riittänyt.

Verotarkastajien mukaan yhtiöt jättivät vuosina 2002–2003 perimättä 1 073 miljoonaa euroa ”ulkomaisilta” omistajilta. Osa miljardipotista olisi tullut verottajan kirstuun, osa olisi aikanaan palautunut alhaisemman veroprosentin maiden osingonsaajille.

PÖRSSIYHTIÖIDEN OLISI PITÄNYT KORVATA maksamatta jättämänsä verot. Korvaamatta jäivät. Verottaja lähetteli paimenkirjeitä, mutta kukaan ei tosissaan tehnyt mitään asialle. Muissa Euroopan maissa tällaiseen veronkiertoon on puututtu.

Lopulta verohallituksen johto ja liike-elämän johtajat päättivät ryhtyä toimeen, oli ikävää kun oli niin laitonta. Ne potkaisivat liikkeelle ehdotuksen, joka poistaa yhtiöiltä velvoitteen selvittää osingonsaajan kotipaikka, pankin ilmoitus riittää.

Pian hallitus esitti uutta verolakia, ja marraskuussa vanha rahanpesun ja veronkierron välttämiseksi laadittu laki lensi romukoppaan, kun eduskunta hyväksyi hallituksen esityksen.

Valtion pussista soljuu joka vuosi ”ulkomaisten” osakkeenomistajien taskuun tuntuva potti verovapaina osinkoina, jatkossa siis laillisesti.

Omistamisen ymmärtäminen jatkunee, kunnes eduskuntavaalit jälleen häämöttävät. Poliittisen vastuun kantavat kolme suurta, keskusta, kokoomus ja demarit. Ja RKP kirmaa mukaan.

Jaana Airaksinen