Voiman toimittaja ja ohjaajaopiskelija keskustelee ohjaaja Kaisa Korhosen kanssa.

Ohjaaja Kaisa Korhonen on helmikuun alussa Ylen aamu-TV:ssä hieman ennen Kansallisteatterin Marguerite Durasin kirjaan pohjautuvaa ensi-iltaansa puhumassa ohjauksestaan, sen aiheista ja tekoprosessista. Tai siitä on tarkoitus puhua.

Ohjelman toimittajat, jotka selvästi suhtautuvat ohjaajaan hyvin myötämielisesti ja uteliaasti eivät ole lainkaan kiinnostuneita tulevasta esityksestä. Puhe kääntyy välittömästi 1960- ja 70-luvun poliittiseen ja kulttuuriseen kuohuntaan.

Korhonen vastailee kysymyksiin niukasti ja sitten ruutuun lätkäistään tuttu mustavalkoinen taltiointi Lapualaisoopperasta vuodelta 1966. Laulajien rivistön keskellä seisoo pottatukkainen laulava Kaisa Korhonen, 25, silloinen Helsingin Ylioppilasteatterin johtaja. Kuva palaa studioon, jossa aika alkaa loppua. Korhonen vaikuttaa ärtyneeltä. Hän yrittää sanoa pari sanaa Durasista ja esityksestä. Toimittajat nyökkäilevät hajamielisesti hymyillen, vilkaisu kelloon, kiitos ja näkemiin.

On sunnuntai puolitoista kuukautta myöhemmin, Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Saavun Kaisa Korhosen kotiin Helsingin Käpylään tasan sovittuun aikaan, kello kaksi. Juuri tämän päivän merkeissä tehty haastattelu miellyttää Kaisa Korhosta. Minna varjelee.

Kun täytin 19 vuotta ja pääsin ylioppilaaksi alkoi 60-luku. Näin alkaa Kaisa Korhosen omaelämäkerrallinen kirja Uhma vimma kaipaus (Otava 1993). Korhonen syntyi sodan aikana, vuonna 1941 ja kuuluu suuria ikäluokkia edeltävään sotasukupolveen.

Sotasukupolvi oli monin tavoin uudisraivaaja suurille ikäluokille ja molemmat ikäluokat jakavat samat etuoikeudet ja traumat. Myös meidän jälkeenpäin tulleiden mielikuvissa.

“Joukkovoima oli melkoinen ja joukkoon kuuluminen itsestäänselvyys. Mutta toisaalta meidän saavuttamamme edut ovat yhteiskunnassa ylipäätään saavutettuja etuja, eivät suinkaan vain meille. Minun sukupolveni ja suuret ikäluokat ovat luoneet hyvinvointivaltion olemassaolollaan, suhtautumisellaan ja valinnoillaan.”

Viime vuosina on väitetty, että vanhemmat sukupolvet loivat hyvinvointivaltion vain omia tarpeitaan varten. Jälkeenpäin tulleet maksavat laskun.

“Minusta se on hirveän lapsellinen väite, ikään kuin me olisimme valinneet syntymämme, meitä syytetään olemassaolosta. Kilpailu oli kovaa, meitä oli niin paljon. Teatterialalla me loimme suurelta osin omat työpaikkamme itse. ”

Olen hieman yllättynyt Korhosen puolustuspuheesta. Hän tuntuu olevan suurten puolella pieniä vastaan. Hän uskoo, että nuorten pitäisi tehdä vallankumouksensa itse. Korhonen opettaa yhteiskunnallisen vaikuttamisen perusasioita.

“Jos kuuluisin pieniin ikäluokkiin, pyrkisin tekemään niin kuin ranskalaiset tekevät: puolustamaan etuja tai taistelemaan itselleni jalansijaa. Paikkaa missä voi elää. Suomi on hiljainen maa tässä mielessä.”

Hän kehottaa ihmisiä avaamaan silmänsä ja miettimään, keiden taskuihin rahat menevät. Hän sanoo, ettei hänen ikäpolvensa arvoihin kuulu halu omistaa.

”Tämmöinen jonkin ison ihmisryhmän mustamaalaaminen – näen sen manipulaationa. Se on massojen ohjaamista toisten massojen syyttelyyn, syyllistämiseen. Jos ei ole luokkaristiriitaa, pitää olla muita ristiriitoja. Niillä hallitaan yhteiskuntia.”

”Suomalaisten hiljaisuus suhteessa yhteiskuntaan ja valtion alasajoon johtuu maamme historiasta. Me menemme aina voittajien puolelle, vahvemman puolelle. Siksi Suomen voimakas ja verraten varhainen työväenliike on mielenkiintoinen ristiriita… Teollistuminen tapahtui Suomessa niin myöhään.”

”Meillä on maalaistausta, satoja vuosia ainoa kulttuurivaikuttaja oli kirkko. Olemme barbaareja. Tämä on hyvin alamainen kansa, eikä se voi johtua muista kuin historiallisista tekijöistä. Onhan tällä kansalla myös hyviä ominaisuuksia, kuten sitkeys ja selviytymiskyky missä tahansa. Aina kun maailmalla keksitään jotain uutta, suomalaiset nappaavat sen heti. Mutta samalla tämä varovaisuus, opportunismi, on sopeutumiskyvyn kääntöpuoli. Se on hyytävää.”

”Voihan olla, että ihmisten vaistot sanovat, että nyt pitää nukkua. Ehkä aika sitten muuttuisi sellaiseksi, että siihen ylipäätään voisi vaikuttaa”, Korhonen toteaa. ”Suomalaisten pitää mennä talviunille, nukkua sata vuotta kuten Prinsessa Ruusunen.” Korhonen vakavoituu ja muuttuu surumieliseksi. “Minun mielestäni täällä vallitsee depressio, depressio valtaa alaa.”

Masentuneisuus on Juha Siltalan termiä lainatakseni turbokapitalismin sairaus. “Ei kai se hyötyjille ole. Se vasta on sairasta.”

Korhonen naurahtaa ja ravistelee päätään. “Nämä erot… Minulle ei kerta kaikkiaan mene kalloon, miten optio-systeemeitä voi olla olemassa. Yhden ihmisen optio voi olla suurin piirtein jonkin kaupungin vuosibudjetin verran. Ei hemmetti, miten se voi olla mahdollista!”

Keskustelemme hetken Erkki Tuomiojan eleestä myydä UPM-osakkeensa.

“Voi hyvä jumala. Hieno teko, mutta mitä tahansa se tekeekin niin se saa haukut, sehän kuuluu suuriin ikäluokkiin.”

”Tässä maassa on ankaraa ja tyhmää se, että isot päätökset tehdään salassa kansalta, meiltä. Esimerkiksi nyt kun pitäisi saada aikaan kansanäänestys EU:n perustuslaista, se kielletään. Kun päätökset tehdään aliarvioiden ihmisiä, ihmisistä tulee sellaisia, että heitä kannattaakin aliarvioida. Ymmärrän oikein hyvin, miksi politiikasta pysytään erossa kokonaan. Harva tärkeä asia on enää parlamentaarisen demokratian vallassa. Eduskunta leikkii eduskuntaa.”

Korhosen ääni painuu hyvin alas ja se muuttuu säikeiseksi, tihkuu raivoa. “On aivan käsinkosketeltavaa, miten oikeistolainen maa tämä on.”

Korhonen pitää sotaa edeltävää aikaa, oikeistolaisuuden nousua, hyvin samankaltaisena kuin 2000-luvun alkua, tietyin eroin. “Tosin 1930-luvulla saatiin voimakkaasti kansan sivistystaso nousemaan. Siinä oli optimismiakin, kansa oli yhdessä veneessä. Työväenlapset tulivat myös sivistyneistöksi tai saivat edes lukea.”

”Tämä Lordi kyllä ilmaisee tosi hyvin jotain sellaista…” Korhonen painottaa voimakkaasti r-kirjaimia ja nauraa päälle.

“…rrraivoa. Se näyttää ja kuulostaa siltä mitä suomalainen tällä hetkellä tuntee ja kiroo…” Korhonen heristää nyrkkiä käpyläläiskotinsa kattoon. “…että voi perrrkkele.”

Kaisa Korhosen jackrusselinterrieri Viki haukkuu jotakin uhkaavaa vaaraa rappukäytävässä. Korhonen käy murisemassa koiralle ja sanoo, että sille jää usein refleksi päälle. Haukku toistuu monotonisena, mutta koiran silmien takana ei ole ketään kotona.

”Silloin kun sosialismi kaatui, alettiin puhua siitä, että nyt on tultu historiattomaan aikaan, historia on lopussa. On vain tämä päivä ja raha. Sekin passaa hirmuisen hyvin kapitalismiin. Tänään voi vielä vähän huonosti mennä, mutta huomenna ei, sillä silloin voit olla rikas. Amerikkalainen unelma – unohtakaa ihanteet.”

Korhonen pyörittelee päätään ja mulkaisee kattoon. Hänen mielestään ihmiset ovat hukassa ilman elävää suhdetta menneisyyteen.

“Elämänohjeeni on toiminta isolla t-kirjaimella. Jos se nyt mikään ohje on – se on elämäntapa. Olen aktiivinen siinä ympäristössä mihin olen sitoutunut. Tuhat rautaa tulessa käy luonnostaan. Mutta aktiviteettini ei aina suuntaudu ulospäin.”

Korhonen on ollut toisinaan toimija, toisinaan tarkkailija. Joskus sisällä, joskus ulkona. Opettaja ja ohjaaja. Tällä hetkellä hän toimii ohjaajantyön ohella ammattiyhdistysliikkeessä Suomen Teatteriohjaajien Liiton puheenjohtajana.

”Näen elämäni periodeina, joissa yritän intensiivisesti opetella jonkin asian perinpohjaisesti. Olenko muutoksen puolella vai sitä vastaan, se riippuu arvioitsijasta. Olen tuhoisia ja ihmisiä loukkaavia muutoksia vastaan, olipa näkemykseni suosittu tai ei.”

“En viitsi ryhtyä tekemään mitään, jos en ole vakuuttunut siitä, että siinä voisi koskettaa jotain vaikeaa asiaa, kipupistettä. Se sitten ehkä välttämättä ei onnistu, mutta sitä ainakin olen hakemassa.”

Kun kävin katsomassa Korhosen Duras-ohjauksen, Jokapäiväinen elämä, harjoituksia Kansallisteatterissa helmikuussa, näyttämöltä huokui syvä, lähes meditatiivinen rauha ja läsnäolo.

“Esityksen polttopisteessä on eleettömyys, arki.” Korhonen huokaisee mielihyvästä ja alkaa sitten hytkyä matalasta naurusta. ”Se on viihteen vastainen. Toisin kuin suurin osa teatterista nykyään se ei pyri viihdyttämään. Tjaa, tai ehkäpä se ei pyri miellyttämään.” Korhonen hakee oikeaa ilmaisua.

”Tai ei pyri viettelemään…” Heittelemme adjektiiveja. ”Ei illusoimaan eikä fantisoimaan…” Korhosen pato aukeaa, ja hän latelee tiukkaan tahtiin esityksensä keskeiset sisällöt, rentoutuu ensimmäisen kerran haastattelun aikana.

”Se asia, mitä esityksessä korostetaan, on arjen tärkeys, sen jokapäiväisen, sen mitättömän tärkeys, sen työn, jolla ei ole arvoa, niiden ikään kuin itsestään selvien tekojen, tekojen, joihin kuitenkin kätkeytyy jotakin hyvässä ja pahassa, kaikkein suurinta. Ja se on tietenkin sitten luksusta, että tällaisen esityksen saa tehdä, koska kukaan ei voita sillä mitään.”

Tekstin kirjoittanut Duras on yksi keskeisimmistä ranskalaiskirjailijoista. Hänen kauttaan näkökulma arkeen on huomattavan korosteinen, kyseessä ei ole kenen tahansa arki, vaan eräänlaisen poikkeusyksilön. Teksti on viileää ja erittelevää ennemmin kuin varsinaista arjen ylistystä.

Kaisa Korhonen on tietoinen siitä, että naispuoliset taiteilijat saavat olla hyvin tarkkoina, etteivät he katoa marginaaliin naistaide-otsikon alle. Unelma on tietysti se, että ihmiset tekevät esityksiä ihmisten kanssa ihmisille.

Korhosen katsoo ylös, asuntonsa katon läpi, vilkuttaa ja ääneen hiipii lämpöä. “Kuten Minna Canth. Terveisiä, Minna, sinulle. Sinä elät vielä.” Korhonen virnistää, nyrpistää nenäänsä ja nakkelee niskojaan. “Me suomalaiset naiset olemme perineet sen, se on geeneissä, jokin semmoinen tietty ylpeys. Olemme vähän leuhkaa porukkaa.” Suomalainen naisikoni on emäntä, jonka vyötäisillä roikkuu tilanavaimet ja antaa piiskaa, jos ukot eivät pistä vipinää kinttuihin pellolla.

“Vuosikymmeniä on myöskin pidetty paikat kunnossa, vuosisatojakin, jos pidemmällä tähtäimellä katsoo.” Korhonen sanoo varmalla äänellä: “Suomalaisilla naisilla on henkistä kapasiteettia, henkistä valtaa.”

Silti suomalaisella naisella on valtaa vain silloin, jos hän pysyy tiukasti hänelle sallitussa roolissa. Tämän Korhonenkin myöntää. Suomalaiset naiset eivät esimerkiksi halua ajaa kiintiöitä yritysten johtokuntiin.

“Jos naiset olisivat solidaarisia toisilleen, asiat voisivat muuttua. Ja eivät ole. Solidaarisuus ei ole arvo nykyään. Päinvastoin. Arvo on se, että jokainen yrittää pärjätä yksin. Sairaanhoitajathan ovat säännöllisesti lakossa, varmaan kerran kymmenessä vuodessa mutta ei kukaan heidän tuekseen tule. Kaikkien naisten pitäisi mennä silloin lakkoon.”

Korhonen kirjoittaa kirjassaan, että myös hän joutui tappelemaan roolinsa rajojen kanssa. Joko hän yritti miellyttää liikaa tai sortui siihen, että jäi suosiolla miesten varjoon.

Yksi taiteilijanaisten selviytymiskeino etenkin teatterissa on olla hyvä jätkä, naistaiteilijat vielä taannoin luopuivat vapaaehtoisesti omasta identiteetistään samastuakseen miehiin. Korhonen yritti jossakin vaiheessa kokeilla hieman naisellisempaa tyyliä ja kasvatti jopa pitkät hiukset, mutta ne herättivät kauhistusta ympäristössä.

Suomalaiset naiset ovat suomalaisia ihmisiä ja jakavat samat opportunismin ja alamaisuuden arvot miesten kanssa. Mutta naiset ovat opportunisteja sekä suhteessa voittajiin että miehiin. “Ehkä maailmassa tällä hetkellä tuntuu melkein pahimmalta naisten epäsolidaarisuus toisiaan kohtaan.”

Kaiken lisäksi miesten on helpompi saada tunnustusta keskinkertaisella suorituksellakin. “Naisille käy helposti päinvastoin. Suurenmoinen ehdottomasti on keskinkertaista. Tarvitaan aika paljon onnea ja sattumaa, että taiteilijanainen pääsee suurenmoisuuden liepeille.”

Muistan, kuinka Korhosen entinen oppilas, ohjaaja Marjo Niemi kertoi opettajan todenneen oppilailleen pilke silmäkulmassa, että aina parin vuoden välein media nostaa julkisuuden keskiöön messiasohjaajan. ”Mutta älkää te tytöt huolehtiko, se ei ole kukaan teistä, se on aina mies”, Korhonen oli jatkanut.

Toimintatapojen ja naisroolien sekavuutta kuvaa se, että naistenlehtijulkisuudessa feminismi tarkoittaa oikeutta olla avuton ja pistää mies maksamaan ravintolalaskut. Naisilla on edelleenkin vaikeuksia tulla vakavasti otetuksi, eivätkä naiset itse aina omaa tilannettaan paranna.

Korhonen ei kiitä naisia. Hän ymmärtää hyvin, että suuri osa naisista vastustaa naiskiintiöitä, joita hän itse pitää väliaikaisesti välttämättömänä ratkaisuna. Naiset ovat veteliä ja arkoja.

”Jos kiintiöt tulisivat, niin silloin pitäisi olla niitä tarjokkaita sitten myöskin, ehkä sitä senkin vuoksi vastustetaan.” Korhonen matkii kärttyisää, naukuvaa naista. ”Ai että minun pitäisi lähteä… Ei ei ei, en minä. Pelottaa ja siitä on vaivaa. Vaivaa…” Korhonen virnistää.

”Piiloutuminen ei ole vain naisten ongelma vaan ihmisten ongelma. On mahdotonta saada mitään aikaan, toteutua, tulla vaikka omaksi itsekseen, sehän on mahdotonta, jos piiloutuu. Pitää päättää, että tulen nähdyksi.”

Kun Korhonen kulkee maailmassa, hän saa ihmiset syttymään, suuttumaan tai pelästymään. ”Pelästyttäminen on ainakin ihan varmasti vain väline. Syttyminen merkitsee jo prosessia, suuttuminen on reaktio, ne ovat hyvin erilaisia asioita. Olen hyvin esiintunkeva tyyppi.”

Kaisa Korhosen elämäkerrasta voi lukea rivien välistä, että kovan äänen ja määrätietoisuuden takana on usein ujo, pahanmielinen, arka ja sisintään varjeleva ihminen.

”Olen ihan yliherkkä, mutta minusta tuntuu, ettei näitä kahta puolta voi olla ilman toisiaan.” Korhonen hiljenee mietteliääksi. Koirakin on lakannut haukkumasta.

”Jos minussa olisi näkyvillä koko ajan se arka puoli, haavoittuvuus, en pysyisi hengissä ollenkaan. Se on ihan totta. Mutta tämä toinen puoleni, kohtuuttomuus, aiheuttaa sen, että joudun useimmiten hillitsemään itseäni. Usko, että minua on myös kiusattu elämässä paljon haavoittuvuuden vuoksi. Se oikeasti näkyy. Veri haisee.”

Korhonen naurahtaa huvittuneena. ”Taiteen tekemiseni moottori on kuitenkin tämä herkkyys. Inhottava sana, kirjoita se, niin sehän näyttää naurettavalta. Asiat koskevat minuun oikeasti, siksi tarvitsen taidetta. Niin kurja maailma tämä on.”

Kohta on vappu. Se aika vuodesta, jolloin joka puolella kaupunkia, kaikissa juhlissa, kuuluu hyvin tunnistettava, taistelutahtoinen nasaali ääni. Kaisa Korhonen laulaa. Siirtotyöläisistä, kommunismin ihanuudesta, kuolleesta rakastetusta.

“Vasta ilmestyneen elokuvan Kenen joukoissa seisot yhdessä aika myötämielisessä arvostelussa sanottiin, että useat niistä lauluista ovat jo saaneet samanlaisen alitajuisen merkityksen kuin koulussa opetellut virret. Minulle tämä yhdistelmä on ollut ihan selvä alusta pitäen, kun olen virsien kanssa ollut tekemisissä ihan lapsesta asti. Ne ovat samaa maata.”

Työväenlauluissa lauletaan myös unelmista, toisenlaisesta maailmasta, jostakin ihmistä suuremmasta. “Ja toivosta! Virret ja työväenlaulut ovat olleet minun elämässäni tarkalleen samanlaisessa merkityksessä. Ne yhdistävät ihmisiä. Niitä laulaessa ollaan yhtä. Jaetaan sama kaipuu.”

Työväenlaulut yhdistävät jälleen kerran hyvin erilaisia ihmisiä. Parikymppiset yliopistolaiset osaavat laulut ulkoa, nuoret taideopiskelijat laulavat niitä ensi-iltajuhlien jatkoilla.

“Uskon dialektiikkaan. Vaikka maailma on mitä on, kyllä se siitä muuttuu. Uusi sukupolvi ei välttämättä vaikene. Helsingin nykyinen Ylioppilasteatteri on hyvä esimerkki. Siellä on antaumuksen ja sitoutumisen henki, joka on teatterissa ihan välttämätön, ja elämässä muutenkin. Siinä luodaan silloin jo uutta solidaarista elämäntapaa. Toisesta huolehditaan, rahat jaetaan kaikkien kesken. En ole semmoista pitkään aikaan nähnyt.”

Korhosen tähänastinen elämäntyö, satakunta ohjausta, opettaminen, ay-toiminta, on kaikki tuomittu katoamaan. Kun Kaisa Korhonen jonakin päivänä siirtyy rajan taa, vain laulut jäävät, ja Lapualaisoopperan ikoni.

“Joka teatterilaiseksi ryhtyy, hän on jo valintansa tehnyt. Esitykset eivät pysy. Se on ihan sattumaa, että jää jotakin muuta. Niin kuin nämä laulut, eikä minulla tietenkään mitään sitä vastaan ole. Mutta jos laulut jäävät, silloin ei jää elämäntyö vaan vaikutuskanava. Laulaessani minulla oli tosi paljon valtaa”, Korhonen sanoo hyvin painokkaasti.

Laulut tekevät Kaisa Korhosesta kuolemattoman ainakin joksikin aikaa. “No vähäksi aikaa.” Ääni jää… Kaisa Korhonen täydentää: “Kaikumaan.” Ja nauraa päälle.

Kun Korhonen kuolee, radiosta ei muutamaan päivään mitään muuta kuullakaan kuin sitä nasaalia. “Pitäisi varmaan sitten kuolla… Joo-o, se on kohtalo, ei siinä mitään, ei kohtalostaan pääse. Eikä se minua mitenkään hävetä.”

Kun 1970-luku taittui 80-luvuksi, uusi aikakausi hautasi Kaisa Korhosen elävältä. Kuten niin monet muutkin varhaisempien vuosikymmenien keskeiset hahmot. Korhonen etääntyi laajemmasta julkisuudesta teatterikentän sisälle ja hänen pitkä uransa hautautui sukupolvimyytin alle.

“Minusta tuli itsestäänselvyys, sellainen itsestäänselvyys, että en voi tulla uudestaan nähdyksi tai kuulluksi.”

Korhonen kertoo, kuinka Helsingin Sanomista tuli nuori nainen hänen kotiinsa tekemään 50-vuotisjuhlahaastattelua. Nainen tivasi Korhoselta vuosikymmenien takaisista poliittisista kannoista jonkinlaista päivitystä. Harmittaako nyt ja aiotko pyytää anteeksi, nainen oli kysynyt.

Korhonen sanoi toimittajalle, ettei pidä tilanteesta ja pyysi toimittajaa pysymään asiassa. ”Kysyin häneltä, miksi hän ohittaa monivuotisen teatteriurani.”

Juttu julkaistiin joka tapauksessa. Korhonen on edelleenkin vihainen, mutta on tottunut saamaan aina samat asenteet vastaansa. ”Yhtä hyvin se olisi voinut olla 40- tai 60-vuotishaastattelu. Ja ’Takki ei käänny vaikka voissa paistais’ oli otsikko. Aika halventavaa.”

Kiistelty hahmo Korhonen kieltämättä on, mutta Teatterikorkeakoulussa häntä on arvostettu tinkimättömänä ja haastavana opettajana. Tai jotkut arvostavat, jotkut vihaavat. Teatterikorkeakoulun dramaturgian lehtori Juha-Pekka Hotinen työskenteli Kaisa Korhosen kanssa tämän edellisellä professorinkaudella usean vuoden ajan.

“Kaisa on peloton eikä myöskään pelkää konflikteja. Hän on luotettava työtoveri ja pelottomuus näkyy myös siinä, että hän pitää kiinni omasta vakaumuksestaan silloinkin kun se on epäsuosittu. Korhonen voi olla jonkun mielestä mustavalkoinen tai väärässä, mutta hän ei koskaan ole falski.”

”Toinen keskeinen ominaispiirre on intohimoisuus, joka luo karismaa. Hän on joutunut myös maksamaan siitä kovan hinnan, sillä hänen kuvansa vuosikymmenien takaa 60- ja 70-luvuilta on edelleen niin säteilevä, se tunkee läpi niin, että ihmisillä on vaikeuksia nähdä sen takaa mitään muuta.”

Hotinen sanoo, että Korhonen on joutunut kärsimään sovinistisesta asetelmasta suhteessa ikäpolvensa miesohjaajiin.

”Kaikella kunnioituksella näitä herroja kohtaan, mutta heistä tuli ohjaajia ja Kaisa oli sitten se aikakauden naama.”

”Jotkut pitävät häntä raskaana ja tuhoavana, heidän pitää varjella itseään ja pysyä etäällä. Minulle hän oli hyvä työtoveri ja hyvä johtaja. Suoraselkäinen ja ankara, mikä on tärkeä ominaisuus johtajalle.”

Tutustuin Kaisa Korhoseen viime syksynä, kun ohjasimme hänen vetämällään Teatterikorkeakoulun mestarikurssilla kohtauksia Marguerite Durasin elokuvakäsikirjoituksesta Hiroshima, rakastettuni. Ennen kurssia inhosin Durasia ja suhtauduin epäillen myös Kaisa Korhoseen. Korhonen on erittäin tarkka siitä, että Durasin nimi lausutaan oikein. Jostakin syystä Durasin nimen tapauksessa ranskalaisittain epätyypillisesti s-kirjain äännetään. “Dyras.” Ei “Dyra”. Tarkkuutta! Kurssin aikana kiinnostuin molemmista taiteilijoista, kirjailijasta ja ohjaajasta.

”Näin Durasin käsikirjoittaman ja Alain Resnais’n ohjaaman elokuvan Hiroshima, rakastettuni 1960-luvun alussa ylioppilaiden elokuvakerhossa Bio Rexissä ja se oli erilainen elokuva kuin mikään mitä olin nähnyt. Siitä lähtien kirjailija jäi jotenkin erityiseksi.”

Durasin ja Resnais’n elokuvan katsotaan aloittaneen ranskalaisen elokuvan uuden aallon yhdessä Jean-Luc Godardin Viimeiseen hengenvetoon -ohjauksen ja François Truffaut’n 400 kepposta -esikoisteoksen kanssa.

“Rupesin jotenkin seuraamaan Durasia sitä mukaa kun hänen kirjojaan suomeksi ilmestyi. Olin silloin Ranskassa, kun Durasin läpimurtoteos Rakastaja julkaistiin. Minulla oli pienen pieni matkatelevisio huoneessani. Siitä katselin, kun Bernard Pivot, joka toimittaa Ranskan kuuluisinta kirjallisuusohjelmaa, teki Durasista aivan fanaattisen haastattelun. Silloin näin Durasin ensimmäisen kerran elävänä. Kai hän oli jotain 65-vuotias. Jotenkin tuntui, kun hänet siinä elävänä kohtasin, että tuo olento on kyllä ihan oma lajinsa, ymmärrän häntä.”

Duras eli aina juuri niin kuin häntä huvitti. Kirjailija puhui ja kirjoitti avomielisesti alkoholismistaan ja rakastajistaan. Kun kirjailija kuoli kymmenen vuotta sitten, maaliskuussa 1996, häntä jäi kaipaamaan riitaisa perikunta: poika, lauma kustantajia ja 40 vuotta nuorempi elämänkumppani Yann Andréa.

“Duras oli niin itsenäinen ja taitava. Kun Jokapäiväinen elämä ilmestyi, siitä tuli varsinainen skandaali Ranskassa ja muuallakin, että…” Korhonen matkii ilkeää kriitikkoa ja venyttelee vokaaleja häijysti.

“…kuinka nainen kehtaa tai pystyy tuolla tavalla paljastamaan itsensä, alkoholisminsa ja käsittelemään sitä niin kylmäverisesti itseään kohtaan, kuin puhuisi toisesta ihmisestä. Duras on todella mennyt maailman tajunnan läpi. Hän oli käsittääkseni viime vuosisadan käännetyin kirjailija. ”

Tehdessään kansainvälisen läpimurron Marguerite Duras oli 65-vuotias, samanikäinen kuin Kaisa Korhonen nyt. Taiteilija lakkaa olemasta taiteilija vasta mullan alla.

”Se nyt kerta kaikkiaan on niin, että jokaisen ihmisen elämään kuuluu vanheneminen ja jokainen ennen pitkää kuolee.” Korhosen mielestä tämä on yksinkertainen totuus.

”Minun sukupolveni imaistiin 60-luvun alussa yhteiskuntaan. Meidät haluttiin sinne mahdollisimman nopeasti, koska niin moni edeltävästä sukupolvesta oli kuollut sodassa.”

“Minun sukupolvestani on otettu kaikki hyödyt irti. Me olemme aika paljon tämän maan eteen tehneet työtä, ankarasti.”

Myös Korhosen isä oli sodan käynyt mies. Korhonen kertoo, että hänen isänsä katsoi viime päiviinsä saakka kaikki urheilukilpailut, että saisi luvan liikuttua.

“Meillä oli perheessä aika paljon kuolemaa. Pikkusisko kuoli seitsemän vanhana, minä olin silloin 12. Hän kuoli hyvin nopeasti syöpään, kaksi ja puoli kuukautta se kesti. Se on hurja taakka tai varjo, kun sitä ei käsitelty ollenkaan, ei se ollut siihen aikaan tapana eivätkä vanhemmat kerta kaikkiaan osanneet.”

”Meillä vain iltaisin sen kesän aikana, ennen nukkumaanmenoa, veisattiin iltavirsi. Tämä oli se surun käsitteleminen. Se oli rankkaa. Ja toinen trauma on äidin ja veljen kuolema auto-onnettomuudessa, väkivaltainen hirveä tapahtuma.”

Korhonen ei osannut näyttää suruaan äidin kuolemasta moneen vuoteen. Hän myöntää, että taustalla saattaa olla lapsuudenkodista periytynyt karski asenne.

Korhonen katsoo minua silmiin. “Lapsena ajattelin, että kuolema on rangaistus. Se on jollakin tavalla syyllisyyttä aiheuttava. Kaikki kuolevat, kaikkia rangaistaan. Jumala on julma ja rankaiseva. Huolimatta siitä minkälaisen elämän ihminen elää, niin joka tapauksessa rangaistus tulee.”

Korhosen perhetausta on körttiläisyydessä, kuva Jumalasta ja maailmasta värittyi hyvin tummin värein.

“Jotenkin se lapsen tulkinta on syyllisyys. Armo ja laupeus oli virsissä, mutta ei siinä konkreettisen elämän yhteydessä, vaikka vanhempani olivat körttejä ja armo on heille ihan keskeinen käsite.”

”Se, mitä minä kannan körttiläisyydestä ilman muuta, se mikä sisältyy koko ideologiaani ihmisenä on se, että henkilökohtaisuus on tärkeää. Se on körttiläisyyden ydin. Yhteys ei synny mitään muuta kautta, aina pitää olla henkilökohtainen suhde uskoon, Jumalaan ja kaikkeen. Ja vastuu – sinä henkilökohtaisesti vastaat.”

Korhosessa näkyy nyt koko körttiläislapsuuden raskaus. Pää on painunut alas, nainen on mietteissään. Asetelmasta tulee läpi vähän samankaltainen syvä valitus ja raskasmielisyys kuin jossakin Yhdysvaltojen syvän etelän rämemailla. Oh Lord, täällä ollaan, auta, me kärsitään. Kun kysyn Korhoselta, muistaako hän lempivirttään, vastaus tulee epäröimättä.

“’Koska valaissee kointähtönen’.” Kaisa Korhonen putoaa kuin raskas kivi, ääni on hauras. Kuuntelen hiljaa, ettei tilanne menisi rikki. Kaisa lausuu katse alas luotuna. “Koska valaissee kointähtönen mua köyhää kerjääjää? Koska päättyy matka yöllinen? On yhä hämärää. Mä taivahalle yhtenään luon katseen kaipaavan. Valoa vaik’ en näekään sen tiedän loistavan.” Korhonen alkaa hymyillä tyytyväisenä.

“Aloitin tällä virrellä kun tein Täällä Pohjantähden alla Jyväskylän kaupunginteatteriin vuonna 2002. Käytin esityksessä virsiä ja työväenlauluja rinnakkain. Kun yleisö tuli sisään, esittäjäryhmä, heitä oli nelisenkymmentä, istui penkeillä ja veisasi tätä virttä. Sitten virren päälle laulettiin ’Eespäin, eespäin tiellä taistojen’.” Korhonen repeää nauruun.

“Se oli kyllä aika hieno alku.”

Haastattelu on ohi. Laitan kenkiä jalkaan ja katselen asuntoa. Korhosen näyttelijäaviomies on töissä. Korhosella on oma työhuone kodin yhteydessä. Siellä on kirjoituspöydän lisäksi myös kapea sänky. “Jos tulee tehtyä yöllä työtä, vaikka harvemmin enää niin jaksaa tehdä.”

Hiljattain isoäitiytynyt Korhonen lähtee ulkoiluttamaan Vikiä. Seuraan tumman takin ja pienen valkoisen koiran loittonemista.

Saan Kaisa Korhoselta sähköpostin muutama päivä haastattelun jälkeen.

Määritelmäsi että olen “elävältä haudattu” on porautunut alitajuntaani niin etten pääse siitä eroon. Törkeän hyvä lohkaisu. Niin hyvä että se tekee kipeää. Tarkka. Hirvittävä. Totta. En mitenkään tohtisi itse sanoa ääneen sellaista! Tunsin tarvetta kirjoittaa tämän sinulle. Johtipa se johonkin tai ei.

Kaisa Korhosen ohjaus Marguerite Durasin teoksesta Jokapäiväinen elämä Kansallisteatterissa 27.5. asti. Esitykset jatkuvat syyskaudella Lahden kaupunginteatterissa.

Susanna Kuparinen