Kirjoittanut Kimmo Jylhämö

Pyhän sodan uhri

Lukuaika: 2 minuuttia

Pyhän sodan uhri

Sodassa kuulemma taattiin Suomelle vapaus ja äänioikeus. Nyt kun lukee 1975 julkaistun Leo Martti Niemisen Suur-Suomi saasta -kirjaa, tulee mieleen kaikennäköistä.

Pappani oli kotoisin Sortavalasta, menetetyn Karjalan puolelta. Kotiseutu muuttui monikansallisesta Viipurista Tampereeksi. Etunimi oli myös muuttunut Georgista Yrjöksi, sukunimi Judinista Jylhämöksi, uskonto ortodoksisuudesta luterilaisuudeksi, koska ”ryssän kirkon” jäsenille ei kuulemma rintamamiesrahaa maksettu.

Sodassa kuulemma taattiin Suomelle vapaus ja äänioikeus. Nyt kun lukee 1975 julkaistun Leo Martti Niemisen Suur-Suomi saasta -kirjaa, tulee mieleen kaikennäköistä. Ainahan olen tiennyt, millainen poliittinen ilmasto Suomessa 1930-luvulla oli. Ryssänvastainen, oikeistolainen, isänmaallinen. Ennen kaikkea henkinen ilmasto Niemisen kirjan mukaan oli kovinkin kallellaan Karjalan laulumaille. Siellä odotti pyhä maa.

SuojeluskunnanHakkapeliitta-lehdessä vuonna 1937 pohdittiin, mitä reittiä Saksa aikoo hyökätä Neuvostoliittoon. Vaihtoehtoja olivat Itämerenmaat, Puola ja Romania. Romania oli Hakkapeliitan mukaan erityisen kiinnostava, koska sillä oli huomattavat öljyrikkaudet.

Kuulostaako tutulta? Jos sotaa ei käydä öljystä niin sitten pyhästä maasta. Puhe pyhästä maasta kuluu useimpiin sotatilaa edeltäviin oireisiin. Ulkopuolinen valta hallitsee aluetta, joka itsestään selvästi kuuluu meille. Vuonna 1938 Hakkapeliitta kertoi piakkoin jaettavista heimosotaristeistä, joiden saajia lehti arvioi olevan 15000.

Heimosodilla tarkoitettiin muun muassa ”Petsamon retkeä”, ”taisteluja Aunuksessa”, ”Inkerin vapaustaisteluja” ja ”Karjalan väliaikaisen hallituksen sotaa”. Heimosodat ajoittuivat pääosin vuosille 1918–1920.

Hakkapeliitan lehtileike löytyi Niemisen kirjan välistä. Kirpparilta ostetun kirjan välistä löytyi myös sotahistorioitsija Helge Seppälän haastattelu Aamulehdestä vuodelta 2004. Seppälä sanoo haastattelussa, että ”Tämän maan historiankirjoituksessa jätetään sanomatta tosiasioita”.

Ei, Leo Martti Niemisen kirja ei ole kommunistin kaihoa Neuvostoliittoon. Päinvastoin. Se kuulostaa pikemminkin juuriltaan revityn ihmisen surusta ja vihasta niitä kohtaa, jotka olivat sodasta vastuussa.

Vuonna 1938 Suomessa siis juhlittiin sota- ja ryöväysretkiä Neuvostoliiton puolelle. Kertooko se kansasta, joka ei halunnut sotaa?

Vakuuttavinta kirjassa on henkisen suomalaisuuden karjalahingun kuvaaminen, jonka perusta on itse asiassa jo kansallisromantiikassa ja Kalevalassa. Poliittiisen värityksen sille maalaa viimeistään Mannerheim kansalaissodan aikana vuonna 1918:

”Minä vannon sen suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimessä, jonka ylipäällikkönä minulla on kunnia olla etten pane miekkaani tuppeen, ennenkuin kaikki linnoitukset ovat ovat meidän käsissämme, ennen kuin viimeinen Leninin soturi ja huligaani on karkoitettu niin hyvin Suomesta kuin Vienan Karjalastakin.”

Sihti oli jo siis tuolloin kauempana kuin juuri itsenäistyneen Suomen rajojen sisällä. Puolisotilaallinen kehitys Niemisen kirjan esityksen mukaan vain tiivistyy. Samalla runouden ja kirjallisuuden kautta tehtiin lukemattomia matkoja kaihoisille alueille. Ei niinkään heimoveljien vuoksi – koska niitä ei juurikaan ollut – vaan alueiden pyhyyden ja luonnonvarojen vuoksi.

1930-luvun intoa voi kuvata vaikka Reino Hirviseppä runolla ”Me tahdomme”. ”Me tahdomme suureksi Suomenmaan / me voitamme vastustajan / ja Vienanlahdesta Laatokkaan / me piirrämme rajan.”

Leo Martti Nieminen: Suur-Suomi Saasta. Laatulehti ky 1975. 216 s.

Kimmo Jylhämö