Venla Hiidensalon yhteiskunnallinen esikoisromaani jakelee täsmäiskuja mediamaailman arkoihin paikkoihin.
”Ee-ii huolestuta” Venla Hiidensalo, 36, sanoo hieman venyttäen. Hän ei ole huolissaan uransa jatkumisen puolesta, vaikka suomii esikoisromaanissaan säälimättä juuri omaa alaansa. ”Kyllä fiksut ihmiset alalla ymmärtävät. He haluavatkin, että alan epäkohdista puhutaan.”
Venla Hiidensalo on kollegani, ja sen vuoksi tunnen hänet jo vuosien takaa. Hänen romaaninsa Mediahuora kertoo freelance-toimittajasta. Toimittajien ryhtyminen kirjailijoiksi on meillä yleistä, ja siksi toimittaja haastattelee toimittajaa -tilanteeseen päädytään väistämättä tämän tästä. Ulla-Maija Paavilainen, Pauliina Susi, Juha Itkonen, Miina Supinen, Anu Silfverbeg, Anna-Kaari Hakkarainen, Pekka Hiltunen… Miksi toimittajat kirjoittavat kirjoja?
”Kullakin on omat syynsä, uskon, mutta se, miksi toimittaja saa kirjan myös valmiiksi, perustuu kirjoittamisrutiiniin. Me olemme tottuneet kirjoittamaan kurinalaisesti, vaikkei huvittaisikaan. Minullakin on periaatteena kirjoittaa joka päivä ainakin puoli tuntia, oli mikä oli.”
Mediahuora ei kuitenkaan valmistunut puolen tunnin päivävauhdilla, vaan paljon nopeammin. Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalla syntynyt idea jalostui kirjaksi alle puolessatoista vuodessa.
Alussa Mediahuoran päähenkilö Maria Vartiainen seikkaili absurdinoloisissa tarinoissa, joilla Hiidensalo huvitti kurssitovereitaan illanvietoissa.
”Sitten kirjoittajakoulun tutorini, kustannustoimittaja Lotta Sonninen, innostui Maria Vartiaisesta ja tarinoiden yhteiskunnallisesta vireestä. Jätin jo vuosia valmistelemani historiallisen romaanikäsikirjoituksen ja keskityin Maria Vartiaiseen. Kirjoitin iltaisin ja öisin, kun muut työt oli tehty.”
Kirjoittajakoulun viimeisenä päivänä Hiidensalo oli kaivelemassa vihkojaan ja kyniään laukustaan, kun Sonninen tokaisi, että arvaa mitä.
”Hän kertoi, että Otava haluaa tarjota minulle kustannussopimuksen kirjastani. Olin aivan mykistynyt.”
Julkaisupäätöksen jälkeen Hiidensaloa on viety. Kustantaja on markkinoinut kirjaa näkyvästi: se on nostanut Hiidensalon kasvot jopa kevään uutuuksista kertovan esitteen kanteen. Tuoretta kirjailijaa on opastettu kohtaamaan media. Hän on esiintynyt kustantajan pressissä ja istunut kirjailijatapaamisissa. Onko hän siis päässyt uusiin piireihin?
”Enpä oikeastaan, sillä useat nyt tapaamani kirjailijat ovat sellaisia, joita olen joskus haastatellut”, paljon kulttuuriaiheista kirjoittava toimittaja vastaa.
Romaanihahmo Maria Vartiainen on freelancetoimittaja ja yksinhuoltaja aivan kuten luojansa Venla Hiidensalo. Molemmilla on Facebook-tili ja taipumus tilata tarpeetonta tavaraa netistä. Onko Maria Vartiainen Hiidensalon käsinukke, jonka kautta hän voi sanoa, mitä mieltä todella on lehtimaailmasta?
”Joo, teoshan on täysin omaelämäkerrallinen”, Hiidensalo naurahtaa. ”Muun muassa näin olen valmistautunut vastaamaan tähän kysymykseen, koska arvaan, että hahmon ja minun välille on helppo vetää yhtäläisyysmerkit.”
Hiidensalo vakavoituu. Hän korostaa, että vaikka tunteekin kuvaamansa maailman omakohtaisesti, romaani on silti fiktiota.
”Olen työskennellyt vapaana toimittajana vuodesta 1997, ja kaikenlaista on tullut vastaan. Eteeni on lyöty selkeästi laittomia sopimuksia, ohitseni on palkattu ihmisiä ja vaikka mitä. Nyt, lehtitalojen pakottaessa journalisteja allekirjoittamaan riistosopimuksia ja kieltäessä toimittajia puhumasta palkkioistaan, aihe on entistä ajankohtaisempi.”
Romaanihenkilö Maria Vartiaista harmittaa, kun hänen kirjoittamansa yhteiskuntakriittiset jutut muovataan toimitusten myllyssä myyväksi viihteeksi. Hiidensalo kertoo itsekin havainneensa, että juttujen tarkoitushakuinen editointi on laajentunut keltaisesta lehdistöstä naistenlehtiin.
”On syntynyt eräänlainen naistenlehtien seiskapäivää-osasto. Niissä nostetaan haastattelussa pikkuasiana esille tullut seikka näyttävästi kanteen. Se hävettää minua.”
Toimittaja-kirjailija Hiidensalo on viime kuukausina jättänyt journalistin työt vähemmälle. Hän kirjoittaa yhä mediakritiikkipalstaa Nykypäivään ja pitää kirjapalstaa Maalaisunelmia-lehdessä, mutta suurin osa ajasta menee fiktion kirjoittamiseen ja Mediahuoran markkinoimiseen
”Haaveeni on, että voisin jatkossa keskittyä yhä enemmän vapaaseen kirjoittamiseen. Tekijänoikeuspalkkioilla elää vain harva kirjailija, joten tuskin tulen koskaan jättämään toimittajan työtä kokonaan. Sitä paitsi minä rakastan journalismia.”
Haastattelua seuraavana päivänä saan kaverikutsun Facebookissa. Sen on lähettänyt Maria Vartiainen. Otava ja sen esikoiskirjailija Venla Hiidensalo ovat käyttäneet sosiaalista mediaa Mediahuoran markkinoinnissa ahkerasti ja taiten. Pian näen, mistä Maria Vartiainen tykkää.
_______________
Jos rahasta sovitaan
Lehtitalossa suunnitellaan hautajaislehteä, jossa esiteltäisiin vaihtuvia arkkutrendejä ja suruasumuotia. Tämä on yksi esimerkki niistä mediamaailman absurdiuksista, joita Venla Hiidensalon romaanissa Mediahuora vilisee ja jotka ovat jo lähes totta.
Mediahuora on mustan huumorin romaani, välillä tympeänoloinen ja tylykin. Huumoria ei selitellä.
Kirjan maailmassa on jotain todella tuttua. Toden totta, sehän on meidän maailmaamme.
Freelancetoimittaja Maria Vartiainen haluaisi puida yhteiskunnallisia epäkohtia ja kirjoittaa asioiden taustoista ja syy-yhteyksistä, mutta tällaiselle journalismille ei lyhytjänteisessä lehtimaailmassa ole sijaa. Vartiaisen myöntymistä ympäröiviin olosuhteisiin on raskasta seurata.
Raskasta myöntyminen on myös Vartiaiselle, joka vertaa työtään huoraamiseen. Välillä hän purskahtaakin nauramaan väärissä paikoissa. Nauru on kapinaa, jota hän ei suunnittele. Se vain tapahtuu.
Mediamaailman lisäksi romaani pohtii yksinhuoltajuutta, yksinäisyyttä, yksityisyyttä, kaiken nopeutumista ja pirstaloitumista. Hiidensalo tavoittaa nykyihmisen päättämättömyyden tuskan liian monien ja tarpeettomien mahdollisuuksien edessä – kuten silloin, kun Vartiainen yrittää ostaa täytekakkua ja häneltä tivataan, haluaako hän lakkaa vai hillaa.
Mediahuora on nelisatasivuinen teos ja teemoiltaan vahvasti yhteiskunnallinen, mutta yllättävän helppolukuinen. Ei köykäinen, mutta eri lajityyppien sekoitus kuljettaa lukijaa kuin itsestään: tekstissä nykytason kanssa vuorottelevat Vartiaisen lehtijutut, takaumat, Facebook-statukset ja lyhyet, kuivahumoristiset dialogit haastateltavien tai pomon kanssa.
Vaikka Mediahuora kertoo mediamaailmasta, ei sen perusvireestä innostuakseen tarvitse olla toimittaja tai julkkis: päähenkilön ongelmat ovat yleisinhimillisiä. Tapahtumien tiukka sidos nykyhetkeen tuo ongelmat – ja ehkä ratkaisutkin – lähelle.
Venla Hiidensalo: Mediahuora. Otava 2012. 411 s. Viisi tähteä.
Kirsi Haapamatti
