Anu Silfverberg käsittelee kirjoissaan erilaisten & -ikäisten ihmisten, eläinten & maailman välisiä kytköksiä.

Eläin, ihminen, koti, nainen, työ, jumala ja kuolema. Kirjailija Anu Silfverbergin kategoriat hänen esseekokoelmastaan Luonto pakastimessa tiivistävät asiat, joita hän teksteissään käsittelee. Myös uusi novellikokoelma He eivät olleet eläimiä käsittelee juuri näitä teemoja.

”Novelleissakin on kyse valtasuhteista”, Silfverberg tarkentaa.

Hän on yllättynyt, että Emakkohäkki-novelli on noussut kriitikoiden eniten huomioimaksi. Siinä nuori nainen tarkkailee suhdettaan luontoon, yhteen tiettyyn eläimeen.

En ihmettele, että kriitikot ovat huomioineet juuri tämän novellin. Sen päähenkilö, raskaana oleva Anni samastuu lehtikuvassa näkemäänsä emakkohäkin kaltereiden takana liikkumattomana makaavaan, raskaana olevaan sikaan.

Silfverberg kirjoittaa Nyt-liitteen kolumneissaan usein eläinten oikeuksista. Onko Anni hän itse?

”Olen käynyt sikalassa jollain työkeikalla ja lapsena, mutta novellissa oli minua vain ensihavainto: näin vastaavan lehtikuvan kuin Anni silloin kun olin raskaana. Muissa teksteissä on paljon enemmän minua kuin tässä.”

Teoksen nimi on napattu kirjan Liima-novellista.

”Jossakin kritiikissä sanottiin, että kirjan nimessä näkyvän eläinteeman toistaminen tuntuu joissakin teksteissä väkinäiseltä, vaikka nimi valikoitui vasta lopuksi kun kaikki tekstit olivat valmiita. En edes muista, että niissä kaikissa olisi eläintä, paitsi sika Emakkohäkissä ja koira novellissa Jos. Ja se koirakin on mielikuvituskaveri. Ja sitten on se täytetty orava.”

Teksteissä eläimiä kuitenkin on metaforissa. Entinen mies näyttää uutta puolisoa naidessaan hylkeeltä, vanha äiti sairaalan harmaassa yöpaidassa hauraalta, nääntyvältä elefantilta. Bussilta kotitalolleen sydän pamppaillen ryntäävä tyttö epäilee jokaista kulkijaa päällekarkaajaksi ja juoksee kuin arojänis. Teoksen nimestä on tahattomasti tullut lukuohje, mutta ei se haittaa. Ihmisen ja eläimen samanlaisuus ja erilaisuus on kiehtovaa.

Silfverberg jäi vapaaksi kirjoittajaksi Helsingin Sanomista, mutta sanoo, ettei muutosta voi kutsua downshiftaamiseksi.

”Olen kova stressaamaan kaikesta. Vapaus tässä on omien työaikojen määritteleminen, mutta teen paljon töitä. Downshiftaus on kuitenkin enemmän sitä, että Mirja muutti luomutilalle.”

Hän peilaa tilannettaan prekariaatti-liikkeeseen, jonka sanomasta hän ei ole ihan samaa mieltä.

”Sen sijaan, että puhuttaisiin siitä, että pätkätyöläisiä sorretaan, prekariaatti-liikkeen myötä pätkätyöläisyydestä tuli elämäntapavalinta. Että kaikki nuoret haluavat olla pätkätyöläisiä. Paskat halua! Tosi moni haluaa olla töissä, ja niille jotka haluavat, heille pitäisi olla mahdollisuus saada vakituinen työ ja neuvotella palkoista ja mitä kaikkea ay-liike ikinä on halajannut. Downshiftaus- ja pätkätyö-puhe saattaa kääntyä työntekijää vastaan.”

Toisaalta jos on pitkään pyörinyt päässä, että työstä pitäisi lähteä, Silfverberg voi suositella freelancerin uraa tai muutosta, jos se on omalla alalla mahdollista.

”Harva tulee katumaan lähtemistä. Ja se pätee moneen muuhunkin asiaan. Jos miettii pitkään, että toimiikohan tämä nyt, niin usein se on merkki siitä, että ei toimi”, Silfverberg sanoo ja lisää, että tämä koskee myös parisuhteita.

”Aina puhutaan, että erotaan liian helposti. Minä en usko sitä lainkaan. Eroaminen on niin hirveää puuhaa, että en usko, että kukaan tekee sitä turhaan. Oikeasti vaihtamalla paranee.”

Silfverberg lisää epäilevänsä vanhan kansan sanontoja muutenkin. ”Aina kun niistä puhutaan, niin se on merkki siitä, että nyt on tulossa jotain uskomatonta paskaa. Mun pitää tehdä sellainen kolumni, jonka otsikko on Vanha kansa ei tiedä mitään.”

Valtasuhteita Anu Silfverberg on käsitellyt myös feminismin kautta. Hän oli perustamassa naisasialiitto Unionin Tulva-lehteä ja on sen teossa yhä sivustaseuraajana mukana. Feminismin haasteeksi hän sanoo sukupuolidikotomian kyseenalaistamisen, yhä.

”Kaikki isot tasa-arvo-ongelmat kuten vaikka seksuaalinen väkivalta, tuloerot tai huoltajuuskysymykset juontuvat suuremmasta pohjalla olevasta ajatteluvirheestä, jolle ei oikeastaan ole tapahtunut mitään. Ajatuksesta, että miehet ja naiset ovat kaksi toisilleen vastakkaista ryhmää.”

Hän kaipaa isompaa muutosta ajatteluun, sitä kautta muutoksia saataisiin lakeihinkin.

”Jos joku ajattelee, että suurin haaste on, että miehet eivät saa lapsia huoltajuuskiistoissa, niin ei varmaan saakaan, jos samalla on valloillaan ajattelu, että naiset ovat luonnostaan hoivaavampia.”

Nykymaailmassa vahvistetaan sukupuolieroja, niiden vaikutus on Silfverbergin mukaan hyvin voimakasta. Hän pitää ajatusta sukupuolierojen häivyttämisestä vielä kaukaisena.

”Lapsien kohdalla sukupuolen pakkojunnaaminen voitaisiin lopettaa. Pienten lapsien sukupuolittaminen on niin voimakasta jo Kättäriltä lähtien. Oikeastaan jo viikolta 12. Raskaana ollessani kuulin paljon vanhan kansan viisauksia: se on varmaan poika, kun potkii paljon. Jos se on poika, täytyy syödä paljon. Se on varmaan poika, kun näytät niin kauniilta, tyttö vie äitinsä kauneuden, ynnä muuta paskaa. Viesti on tänä päivänäkin aika voimallinen.”

Silfverbergillä on alle vuoden ikäinen lapsi, jonka nimestä pystyy päättelemään lapsen sukupuolen.

”Tuntuisi valheelliselta, että väittäisin tässä olevan jonkun sukupuolettoman ihmisen. Lapsi joutuu kohtaamaan sukupuolensa joka tapauksessa. Musta on tärkeämpää, että lapsi tietää olevansa hyvä sellaisena kuin on, oli sitten poika, tyttö tai jotain siltä väliltä”, Silfverberg sanoo.

”Jos sukupuolta salataan, sen voi myös tulkita viestiksi, että asiassa on jotain hävettävää.”

Silfverbergin novellikokoelmassa hahmot kohtaavat pelkojaan, toiveitaan ja omia muistojaan. Silfverberg kertoo, että esimerkiksi Sininen auto -novellin lähtökohta on ollut kirjoitusharjoitus, jossa tehtävänä oli kirjoittaa itselleen vastakohtaisesta hahmosta. Silfverbergin luoma Veikko voi näyttää vastenmieliseltä, naisvihaiselta ahdistelijalta, mutta kirjailija saa hänenkin kulmansa pehmenemään.

”Ehkä enemmän vielä niin, että Veikko pehmensi minun kulmiani. En itse ajattele, että Veikko olisi vastenmielinen, enkä halveksu hänen kaltaisiaan. Veikko on ennen kaikkea kuva yksinäisestä ihmisestä, joka yrittää pärjätä oman menneisyytensä kanssa siinä vaihtelevasti onnistuen.”

Valtaa on sekin, että on rohkeutta osoittaa helposti halveksuttavasta tyypistä paljon hyvää.

He eivät olleet eläimiä. Avain 2011. 256 s. Arvio Voiman s. 54.

Luonto pakastimessa. Teos 2011. 277 s. Arvio julkaistu Voimassa 6/2011, se löytyy Fifistä.

Hannele Huhtala