Runoilija ja luovan kirjoittamisen opettaja Tommi Parkko avaa juttusarjassaan runoutta.

Vilja-Tuulia Huotarisen Seitsemän enoa (WSOY 2013) on harkittu ja järjestetty runokokoelma. Vaikka kokoelmissa on harvoin romaaneista tuttua juonta ja tarinaa, niissä on usein rakenne, punainen lanka.

Hyvät kokonaisuudet eivät ole tekijänsä best of -kokoelmia, jonkin ajanjakson parhaita runoja sattumanvaraisena kokoelmana, vaan niissä on aiheen tai teeman kannalta olennainen järjestys.

Huotarisen teoksessa lähisukulaiset, enot ja miniät, ovat runojen aiheita. Teema on vaikeammin löydettävissä – teema on tulkintaa. Itse näen, että Huotarisella teema liittyy sukupolvien jatkumoon ja perinteisiin, runoissa haetaan identiteettiä.

Valitsin oheisen runon siksi, että sen ymmärtäminen ei vaadi tietoa teoksen muista runoista, se on itsenäinen ja erillinen runo. Se on myös metaruno: siinä käsitellään runon kirjoittamista. Kirjoittamisessa on kyse muodon ja paikan etsimisestä.

Muodoksi voi kutsua runon rakennetta: miten sanottava on jäsennetty runoon. Sanottava voidaan ilmaista monella tavalla. Muodon ja sanottavan, sisällön, välinen jaottelu on keinotekoinen: käytännössä on vaikea erottaa runon muotoa ja sisältöä toisistaan.

Paikan hakeminen kirjoittamalla on kiinnostavaa. Kokoelmassa paikka tuntuu liittyvän suvun ja perheen kotiin, maantieteelliseen paikkaan. Tätä vielä korostaa kokoelman alun runo, jossa sukunimi tai jokin muu ryhmän nimi yhdistetään paikkaan:

Aikaalaiset lähtivät Aikaasta, jaanilaiset Jaanin maasta ja niin edelleen.

Myös murtumat ovat nykyrunoudessa tavallinen lähestymiskulma todellisuuteen. Asioiden ja ihmisten julkisivut eivät ole erikoisen kiinnostavia, mutta repeytymät, reiät ja aukot, josta on mahdollista nähdä julkisivun taakse, ovat hedelmällisiä.

Silkkiverhojen ja rispaantuneiden pyyheliinojen rinnastaminen luo kontrastia ja ehkä myös jonkin murtuman.

Kursivointi voi olla sitaatti jonkin toisen tekstistä, tai jonkin toisen ääni, toinen puhuja. Leipätekstin ja kursivoidun välille voi tulla jännite.

Erilaisten tekstien avulla sanotaan asioita niitä alleviivaamatta. Toisiinsa rinnastetut väitelauseet ovat yksinkertaisempia kuin rinnastetut tekstiosuudet, jotka eivät aluksi tunnu liittyvän toisiinsa lainkaan.

Tommi Parkko