Olavi Uusivirta fiilistelee kolumnissaan musiikkia, joka syntyy intohimosta, kutsumuksesta & rakkaudesta lajiin.
Miksi aikuiset ihmiset jaksavat innostua jostain niin lapsellisen typerästä pelleilystä kuin popmusiikki – tätä ihmetellään.
Mutta popmusiikki ei ole popmusiikkia. Tietyn pisteen jälkeen siitä tulee viininmaistelua, herkkusuiden salatiedettä. Todelliset tryffelit ovat harvassa, ja niitä pyöritellään suussa kunnes kitalaki kuivuu.
Give Life Back To Music, herättäkää musiikki henkiin. Tällä vienolla pyynnöllä alkaa Daft Punkin vuosi sitten valmistunut ohjelmallinen julistus Random Access Memories. Sitä oli odotettu. Sitä odottivat nekin, jotka eivät tienneet odottavansa mitään erityistä, kuten minä.
RAM merkitsee paluuta käsityöläisyyden aikaan. Parin tahdin päivävauhdilla kuuden vuoden aikana rakennettu iisakinkirkko on psykopaattisen perfektionismin multihuipentuma ja musavisaonanistin märkä uni. Se on vastaus kysymykseen: mitä jos sinulla olisi käytettävissäsi maailman parhaat muusikot, studiot ja äänitarkkailijat, pohjaton budjetti ja loputtomasti aikaa?
Random Access Memories ei ole sisältönsä puolesta mestariteos. Se ei uudista poplyriikkaa eikä tarjoile lopulta kovinkaan montaa kuolematonta melodiaa. Sen vahvuudet kietoutuvat muotoon. Se on delikaatin riemuvoitto bulkista, poppia herkkusuille. Lisäksi se sattuu olemaan yksi viime vuoden myydyimmistä albumeista maailmanlaajuisesti.
Puritaanisimpienkin kriitikoiden maasta taivaaseen ylistämä tryffeli, joka myy miljoonia, on merkillinen tryffeli. Joko suurin osa ihmisistä on ostanut levyn ”vääristä syistä” – Pharrell Williamsin ja 2010-luvun Billie Jeanin takia – tai sitten suurin osa ihmisistä onkin herkkusuita.
Suomen Daft Punk on tietysti Pepe Willberg. Tai oikeammin Matti Mikkola, tuo Pohjolan Spector, joka on suurelta osin vastuussa vuoden komeimmasta popsensaatiosta.
Pepe & Saimaa on mielipuolinen levy. Se on todeksi tullut suuruudenhullu fantasia. Se on paluuta aikaan, jolloin Jaakko Salo ja kumppanit orkestroivat kristallinkirkkaista iskelmähelmistä pienoissinfonioita.
Geneerisen liukuhihnaiskelmän keskellä Willbergin paluulevy on kangastuksenomainen muistututus siitä, millaista on musiikki, joka syntyy intohimosta, kutsumuksesta ja rakkaudesta lajiin.
Tekijöitäkin hullumpi on se, joka mokoman kahjouden julkaisee. Kiitos Kari Hynninen ja Suomen Musiikki. Ja onneksi olkoon vuosikymmenen odottamattomimmasta listaykkösestä. Tryffeli myy taas loppuun. Joskus kannattaa uskoa uniin.
Ja kiitetään nyt sitten vielä elämääkin ja Paul McCartneya, joka kuiskasi musiikkiteknologiaa Liverpoolissa opiskelleen ystäväni korvaan popin tarkoin varjellun salaisuuden: ”Paistotuotteet”, Paul sanoi ja iski silmää.
Hey Jude, don’t make it bad.
Olavi Uusivirta
