Haluamme tietää totuuden hulluudesta & neroudesta, Olavi Uusivirta kirjoittaa.
Vaarilla oli viiltävä huumorintaju. Hän eli viimeiset kymmenen elinvuottaan juuri puuronkeiton oppineena leskenä Masalassa. Kun me ilmestyimme äidin kanssa hänen ovelleen, hänellä oli tapana tuijottaa meitä hetken aikaa vaiti, kysyvä ilme kasvoillaan. Kerta kerran jälkeen me olimme varmoja, että nyt se on tapahtunut. Sitten hän vapautti lasittuneen katseensa ja naurahti: pojat, mikä rojaht!
Sama porstuassa ihmettelyn tunne tulee, kun katsoo Jouko Turkkaa ja Jussi Parviaista – entisiä teatterin ikonisia voimahahmoja, neroja kehäraakkeja rääväsuita, kaikin puolin ei-toivottuja henkilöitä.
Toinen näyttäisi päätyneen odysseiansa kalkkiviivoilla täydelliseen regressioon, toinen täydelliseen nihilismiin. Kivien kaivaminen takapihalta ja entisen ystäväpiirin nussimisista juoruilu elämän pääasiallisena sisältönä näyttäytyy katsojasta riippuen joko esitystaiteena tai hulluutena.
Ilkikurinen naurunhäivä heidän silmissään saa meidät vuodesta toiseen odottamaan selitystä, naamion riisumista, vastausta kysymykseen: miksi?
”Nyt selvitetään onko hän hullu vai nero. Hyvät ystävät: Jussi Parviainen!” Näillä sanoilla tv-juontaja Aki Linnanahde esitteli Parviaisen Enbuske & Linnanahde Crew’n lähetyksessä joulukuussa 2012.
Ohjelmassa Linnanahde kysyy Parviaiselta, miksi tällä on tarve pullistella omilla panojutuillaan, ja Parviainen vastaa: ”Mä olen paljon nussinut elämässäni.”
Parin vuoden takaisessa A-studion reportaasissa Jouko Turkan puheesta yritetään saada leikattua edes yhtä ehyttä lausetta, joka avaisi ikkunan hänen sisäiseen maisemaansa.
Hieman kaivamalla se saadaan: ”Olisi. Jotenkin. Pistettävä, tota… Aivan toisenlaiset vaatimukset ihmisille.”
Aki Linnanahde oli oikeassa. Me haluamme polttomerkkejä ja diagnooseja. Me haluamme tietää totuuden hulluudesta ja neroudesta, ikään kuin niitä ylipäätään olisi olemassa todellisina ilmiöinä.
Minuakin harmittaa hieman, etten ollut kivinäyttelyn avajaisissa, joihin Jouko Turkka oli ilmestynyt kaksi ja puoli tuntia myöhässä ja päätynyt lopulta karjumaan kuin leijona.
Olisin halunnut kuulla tarinoita Pirkkalaa 100 000 vuotta sitten asuttaneesta kaikkinäkevästä kansasta. Olisin halunnut kuulla refleksinomaisen alkunaurun, jolla valaistuneen mestarin jokainen lause ampaisee ilmoille.
Olisin halunnut tehdä oman tulkintani, saada oman varmuuteni hänen neroudestaan vaivihkaisella silmäniskulla: pojat, mikä rojaht!
Vaivalloisempaa on nähdä kuvassa kaksi suomalaista ehkä vähän huonosti nukkuvaa miestä.
Taidemaalari Rafael Wardi kiteytti tämän näkökulmaeron vuosia sitten eräässä haastattelussa. Hän lausui jotenkin tähän tapaan: ”Kuka nyt on bipolaarinen, kuka muuten vain vaivoinensa muiden joukossa.”
Tällaista harmautta me emme kuitenkaan mielellämme osta. Siinä on aivan liikaa sävyjä.
Olavi Uusivirta
