Kirjoittanut ilmari majuri

Pingviinejä!

Lukuaika: 2 minuuttia

Pingviinejä!

Toisaalta: Muistan lukeneeni artikkelin ihmisestä. Se kertoi, kuinka evoluutio muokkaa meitäkin ja poistaa meiltä tarpeettomaksi käyneitä ruumiinosia.

Muistan lukeneeni artikkelin ihmisestä. Se kertoi, kuinka evoluutio muokkaa meitäkin ja poistaa meiltä tarpeettomaksi käyneitä ruumiinosia. Onhan meiltä tippunut jo häntäkin, mitä nyt sellainen pieni jämä jäljellä, jonka voi vaikkapa pepulleen liukastuessa murtaa.

Olen perusluonteeltani aktiivinen tarkkailija, ehkä hieman yksinkertainenkin – minulla diagnosoitiin syksyllä Aspergerin oireyhtymä. Ehkä juuri tämän yksinkertaisuuden vuoksi, tai sitten vain riittävien virikkeiden puutteessa, olen alkanut tarkkailla ihmisiä sillä silmällä.

Joudun aina viikonloppuisin olosuhteiden pakosta kaupunkiin. En voi sille mitään, ettei ainakaan pääkaupunkimme voi tarjota minulle ystävien ja antikvariaattien lisäksi juuri mitään muuta kuin “mäyräkoiria” ja niiden lomassa irrallisia seksisuhteita.

Viimeistään sunnuntai-iltaisin alan aina tuntea pakottavaa tarvetta pudottautua neljännessä kerroksessa sijaitsevani kortteeripaikkani ikkunasta alas katukiveykseen. Siihen asti jaksan seurailla muun muassa ratikkamatkustajia, joita näyttää jäävän uskomattoman paljon tarkastajien haaviin.

Hälytysajoneuvoja kiitää varsinkin iltaisin pillit vinkuen, milloin liukastunutta mummoa nostamaan, milloin liikenteessä toikkaroivan rattijuoppoepäillyn perässä. Ihmisillä on milloin minkäkinlaisia kantamuksia, mielikuvituksen avulla, joku kiskoo ruumista säkissä, milloin mitäkin…

Usein näen raakaakin peliä, juoppo pieksää kaltaisensa verille, poika potkaisee yöllä näyteikkunan sisään ja seuraavaksi mottaa vieressä kiljuvaa tyttöystävää ”klyyvariin”, sitten juostaan peräkanaa ja vähän perästä alkavat jo sireenit ulvoa. Yhtenä päivänä ”spuge” pölli ystäväni koiran ruokakaupan edustalta. Paljon tapahtuu, jonkin mielestä ehkä liikaakin, jotta olisi uskottavaa. Keskustarkkailupaikkani sijaitsee kuitenkin Helsingin Kalliossa.

Pingviinejäkin olen tavannut! Etenkin miessukupuoli näyttää olevan jo pitkällä tämän alussa mainitsemani artikkelin “raameissa”. Totta tosiaan! Joidenkin ulkomuoto on alkanut vastata erehdyttävästi kyseistä eläintä. Kadun ylitys, kulku kotiovelta lähimmälle nakkikiskalle tai kioskiin on jotenkin luonnottoman oloista, sellaista taapertamisen näköistä viuhtovaa etenemistä.

Olen myös tutustunut henkilökohtaisesti tällaisiin pingviinin kriteerit täyttäviin ihmisiin ja olen päässyt sisälle heidän elämäänsä! Ruokavalioon kuuluu mikroaterioiden lisäksi pikaruoka ja mielialalääkkeet, joillakin myös hallitsematon alkoholinkäyttö.

Irtaimistoon kuuluu ainakin välttämätön tietokone, jolla lähinnä pelataan, tai paremmin sanottuna vain pelataan. Ei siinä sen enempää, välistä käydään toimittamassa asioita posliinilla, joskus henkilökohtainen hygieniakin jää näiltä kiireiltä hoitamatta. Pytyn lisäksi käydään siis vain kiskalla tai ”snäckärillä”, joskus kerran, joskus kaksi kertaa päivässä.

Isommat liikekannallepanot ovat paljon harvinaisempia, silloin yleensä harpotaan pieniä etappeja julkisten liikennevälineiden vaihtamiseksi. Tällä tavoin suunnistetaan yleensä vain mielenterveystoimistoon reseptejä uusimaan.

Onkohan ihmisen evoluutio ottanut jättiharppauksia viimeisen kymmenen vuoden aikana? En minä ihan tällaista muista havainnoineeni silloin kun muutin samaisen kadun toisesta päästä “landelle”, eli Sipoon peräkorpiin.

Olen toistaiseksi selvinnyt sunnuntai-iltoina ilmenevästä hyppäämiseen pakottavasta tunteesta sillä verukkeella, että pääsen taas seuraavana iltana landelle, eli lehmieni pariin, tekemään ruumillista työtä, joka on minulle ainoa keino saada öisin unta. Ennen sitä on aina vain tapettava yleisestikin kirottu maanantaipäivä.

Kun viimeiset eurot on yleensä kaiveltu jo viikonlopun aikana taskujen pohjilta, silloin on keinot vähissä. Maanantaisin en jaksa enää edes tarkkailla, huomaan silloin olevani kuten kaikki muutkin – naama nurinpäin ja etenen liikenteessä lynkkaustaktiikalla. En halua tavata ketään, tuttujakaan.

Kävelen vain kuin hullu, kuten viimeksi jalat rakoille ja pongailen vaikkapa “kulttikirjailijoiden” entisiä rappuja ja arvailen mikä sadoista samanmuotoisista ikkunoista olisi kenellekin kuulunut. Samalla ihmettelen, miten joku on pystynyt luovaan työhön sellaisissa olosuhteissa. Minä en kykene lukemaan edes hyvää romaania, saati tuottamaan möngerrystä kummempaa tekstiä. Viikon aikana kertyneiden sähköpostiviestienkin purkaminen on jotenkin ongelmallista.

Minä pystyn luomaan vain lantaa luodessa. Kirjoitan samalla päähäni, sitten karkaan sisälle ja alan laitella sanoja perätysten.

Kirjoittaja on valkealainen kyyttökarjan suojelija.

Ilmari Majuri