Paras taide olisi jäänyt tekemättä, jos taiteilijat olisivat ajatelleet liikaa yleisöään.
Usein erityisesti nykytaiteen tai niin sanotun kokeellisen taiteen moititaan olevan ylimielistä paskaa tai umpimielistä terapointia, joka ei aukene, ei tuota nautintoa eikä oikein päänvaivaakaan kenellekään suuren artistin päänupin ulkopuolella elävälle.
Moni taiteilija on sisäistänyt tämän myös osaksi itsekritiikkiään.
Tallinnan Von Krahl -teatterin näyttelijöillä on oma piipaa-auton ääntä ja pyörivän vilkun välkettä muistuttava audiovisuaalinen koodinsa, jonka he älähtävät ja elehtivät harjoituksissa heti, jos hommassa on ”taidepaskan” tuntu, eli vaivaannuttavan esoteerisen hiippailun sävy.
Toisaalta joillekin taiteilijoille piittaamattomuus yleisöstä on tärkeä osaa omaa identiteettiä ja taiteellista metodia.
Kun berliiniläinen galleristi kysyi eräältä oppilaaltani, kenelle tämä taidettaan tekee, uhmakas ja itseironinen vastaus kuului: ”Ittelle ja noin kahdelle kaverille.”
Galleristi sanoi minulle jälkeenpäin, että olisi heti halunnut vetää tyttöä turpaan. Samoin tuntee varmaan moni taiteen ystävä ja harrastaja.
Kuitenkin minäkin teen taidetta ensisijaisesti itselleni, selvittääkseni omaa nuppiani, testatakseni ja kehittääkseni maailmankuvaani ja löytääkseni illuusiottomamman ja nautinnollisemman asennon olla maailmassa ja ihmisten kanssa.
Suuri tai jopa suurin osa parhaasta taiteesta ja filosofiasta olisi jäänyt tekemättä, jos tekijä olisi ajatellut, että hänen täytyy tavoittaa niin suuri ja maksava yleisö.
Yhteishyvän kannalta on tärkeää, ettei taiteilija ole markkinoiden tai yleisön armoilla, vaan puhuu taiteensa kautta siitä, mitä itse pitää tärkeänä.
Tämä riippumattomuus on samalla tavalla tärkeää kuin oikeuslaitoksen riippumattomuus tai se, että lääkäri kertoo potilaalle rehellisen diagnoosin, satuja lepertelemättä ja tarpeettomia lääkkeitä ja hoitoja tuputtamatta.
Mitä suurempi taiteellinen vapaus, sitä suurempi hybriksen riski. Paskataide on hyvän taiteen hinta. Sitä voi havainnollistaa kuva- ja esitystaidetta vertailemalla.
Kuvataiteilija kohtaa yleisönsä harvoin. Jossain taulut roikkuvat ja videoluupit pyörivät, eikä taiteilija kotonaan tai studiossaan mieti eikä tiedä, miten moni, miten innostuneena ja miten monta sekuntia per tekele niitä siellä museossa katselee.
Teatterissa on toisin. Esiintyjä aistii ilta illan perään suoraan, oliko yleisöä ja piittasiko se esityksestä.
Esitystaide on siis enemmän yleisön armoilla kuin esine- ja tallennetaide. Siksi sen anti on keskimäärin yhtäältä varmempi, toisaalta kesympi kuin esine- ja tallennetaiteen.
Esityksiin panostetaan yleensä enemmän kuin näyttelyihin, sillä esityksen tekijä joutuu miettimään, tuleeko tänne ketään ja pystyykö tässä lavalla heilumaan kaksi tuntia siinä uskossa, että katsomossa joku nauttii.
Toisaalta juuri tämän vastuullisuuden vuoksi esityksiin paljon harvemmin uskalletaan asentaa yhtä suuria radikaaleja haasteita kuin maalaukseen tai runoon.
Teemu Mäki
