Toisinajattelija: Paikallisten tarinoita kuunnellessa ulkomaalaisten mielikuvat Hollannista alkavat tuntua huonoilta vitseiltä.
Amsterdamin ja rennon huumausainepolitiikkansa takia Hollanti on saanut maineen paratiisina maan päällä, vapauden ja vastuuttomuuden tyyssijana.
Paikallisten tarinoita kuunnellessa ulkomaalaisten mielikuvat Hollannista alkavat tuntua huonoilta vitseiltä. Tekisi mieli tirvaista kuonoon jokaista joka alkaa asuinpaikkani Amsterdamin nimen kuullessaan hykerrellä että heh heh, siellä vain poltellaan sitä pilveä, joo joo, helppoa elämää, heko heko.
Muutama viikko sitten kahdeksanvuotias kiinalaistaustainen mutta Hollannissa syntynyt lapsi haettiin koulusta ja heitettiin säilöönottovankilaan (joka on tosiaan ihan oikea vankila) odottamaan maastakarkotusta. Poika puhuu hollantia eikä ole koskaan käynytkään Kiinassa, mutta viranomaisia se ei tietenkään kiinnosta pätkän vertaa. Sori vaan, olet vähän väärän värinen.
Hollannin nykyinen maahanmuuttopolitiikka on Euroopan tiukimpia ja ihmisiä pyritään tasapäistämään niin paljon kuin mahdollista. Rotterdamissa maahanmuuttajia kehotetaan puhumaan hollantia niin kaupungilla kuin kotonakin, ja muutenkin käyttäytymään “hollantilaisella tavalla”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.
Se tuntuu surulliselta maassa jossa monikulttuurisuus on ollut jo pitkään niin arkinen asia, että esimerkiksi kaupoissa kaikilla kassaneideillä on työasuun sointuva huivi. Muslimitytöt peittävät sillä hiuksensa, muut kietaisevat kankaan kaulalleen. Eikä siitä tehdä sen suurempaa numeroa.
Prekariaatin puhemiehille riittäisi täällä hommia, sillä työoloissa on usein varsin vähän hurraamista. Eräskin tanskalainen tyttö työskentelee yhdessä keskustan turistialueen suosituimmista niin sanotuista sporttibaareista. Työnkuvaan kuuluu kännisille idiooteille tarjoileminen pornahtavassa cheerleaderin pikkuhamosessa. Työpäivät kestävät puoli vuorokautta ja tuntiliksa on juuri ja juuri viiden euron paremmalla puolella.
Nyrpeää naamaa ei auta näyttää, sillä kirjallinen työsopimus on vain etäinen haave ja potkut saattaa saada minä hetkenä hyvänsä. Duunille kuin duunille löytyy aina ottajia. Yllättävää kyllä, suuri osa ottajista tulee muista Euroopan unionin maista. He tahtovat hetkeksi Hollannin kuuluisaan vapaamieliseen ilmapiiriin ja ovat kuulleet että täältä saa helposti töitä.
Kukaan ei kai muistanut kertoa millaisilla ehdoilla, ja että se vapauskin tarkoittaa lähinnä työnantajapuolen vapautta mielivaltaiseen käytökseen. Muutaman viikon työputken jälkeen se pieni hamekin alkaa kuulemma tuntua ystävältä, sillä mikäli mielii pitää itsensä leivässä, tippejä on saatava niin paljon kuin mahdollista.
Toisaalta, kun palkka on huono ja pomotkin yleensä umpihulluja, kerätään edut toisilla tavoin. Monet saapuvat kotiin taskut täynnä työpaikan tuotteita, olivat ne sitten kännykän lisälaitteita tai vaikka drinkkitikkuja, sillä lähes kaiken voi myydä eteenpäin. Pisimpään paikkansa pitäneet ovat oppineet vetämään välistä kassatilityksiä tehdessä. Harva moisesta nauttii, mutta jotenkin on pidettävä itsensä hengissä.
Seuraavalla tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Jouduimme uudessa vallatussa talossamme maksamaan putkimiehelle toistasataa euroa jotta tämä tutkisi röörit erikoiskameransa kanssa. Ja mies siis ainoastaan tutki eikä ollut aikeissakaan tehdä asialle sen enempää: “Joo, tukossa on ja pahasti. Maksatteko nyt vai kirjoitanko laskun?”
Talon entinen omistaja oli muurauttanut kadun alla menevät viemäriputket tukkoon ja meillä oli edessämme paskainen urakka.
Olen vakaasti sitä mieltä, että jos ruoka hankittaisiin automarketissa piipahtamisen sijaan vaikka juoksemalla jokin sorkkaeläin kiinni, jäisi television tuijottamiselle ja oman kurjuuden märehtimiselle huomattavasti vähemmän aikaa.
Kun avasimme tukkeutunutta viemäriä polviamme myöten paskassa seisten ja sitä itseään lapioiden, tuli mieleen, että tämän lähemmäksi perusasioita ei hyvinvointiyhteiskunnan asukki 2000-luvulla voi enää päästä. Ja uskokaa tai älkää, en ole koskaan nähnyt asuinkumppaneideni kasvoilla yhtä leveitä hymyjä kuin silloin.
Kaikille ei kuitenkaan käy yhtä hyvin. Se kiinalainen pikkupoika odottaa yhä maastakarkoitusta.
Kirjoittaja on Voiman Amsterdamin kirjeenvaihtaja.
Oona Juutinen
