Esikoisrunoilija Silene Lehdon esikoisteos Hän lähti valaiden matkaan on ystävällinen kirja.
Esikoisrunoilija Silene Lehdon esikoisteos Hän lähti valaiden matkaan on ystävällinen kirja. Se on ystävällinen jopa kuvatessaan äitiä kiristävää syyllisyyttä, kun hän ei aivan pysty rakastamaan kalanpyrstöpäistä lastaan: ”kun se hymyilee, sinä sanot, / ja äänessäsi on nyt vihamielinen sävy”.
Silene Lehdon runoissa todellisuuden lävistää usein fantastinen elementti – klassisena muodonmuutoksena tai ympäristönvaihdoksena: ”lyhtykala sädehtii vastaan”.
Tuttu arki on kirjassa läsnä työpaikkojen, matkatavaroiden, lapsiperhekohtausten ja kahviloiden avulla. Samaan aikaan fantastiset eläinhahmot siirtävät runon henkilöitä toisille, todellisuutta ylemmille tasoille.
Keskeistä on muutos, jota ilmentävät eksoottiset ja muinaiset luontokappaleiden nimet: ”Hankittuani kuulokojeen aloin kuulla mioseenikauden metsän” tai ”lasius niger / nimittäin on aika kehno vertauskuva millekään: vielä sata miljoonaa / vuotta sitten se oli ampiainen”.
Hän lähti valaiden matkaan -kokoelman kuvasto on eheä. Eksoottinen fauna ja muistutukset sen väärinkäytöstä, rikoksista luontoa vastaan, muodostavat yhtenäisen linjan. Tarinoiden kiepsauttelut ja etenkin olioiden nimet luovat jatkuvasti mielikuvia siitä maailmasta, jota kirja ehdottaa.
Merensyvänteiden ja aarniometsien menetetty maailma on runoissa jäljellä reliikkimäisinä taikakaluina. Eksoottinen otus aktivoi mielikuvitusta, kuten eläinhahmo Osmo Rauhalan tauluissa. Se on vihje merkityksen syvyydestä, mutta ei konkreettinen itsessään.
Kallion kirjaston kirjastonhoitajana toimivan Lehdon runot ovat ikään kuin herkästi verkottuvaa lupausta siitä, että jokin loitsu vielä kohottaa meidät arjesta: ”heidän haltioituneet ilmeensä siimajalkaisten äärellä, / kuin se olisi maailman ihmeellisin kukka”.
Tässä runo toimii kuin mainos, joka vetoaa hetkellisen kuvan taianomaiseen lupaukseen. Proosarunon tarinallinen muoto on mutkattomasti käytössä.
Lupausten ja mielikuvien poetiikka voi palvella runoudessa sanomaa, vaikka se taiteellisesti onkin tyhjä, jopa kyseenalainen, väline. Luonnon ennakoimattomuus voi johtaa arjen ylevöitymiseen, lukuisiin mahdollisuuksiin lähteä ”valaiden matkaan”, runoteos opettaa.
Sanomaan sekoittuu tietoisuus ympäristön tilanteesta: ”ei ole lainkaan mahdotonta tukehtua muovipussiin sisäpihalla, varsinkaan / näinä ilmastonmuutoksen aikoina”.
Tamariinit ja jättiläisvyötiäiset ovat taas tuttuja kiiltäväpaperisista kirjoista, dokumenteista ja suurten kaupunkien eläintarhoista ja museovitriineistä. Oudon faunan olomuodot muistuttavat hartauden välineitä, ne vievät tuonpuoleiseen – sinne, missä iguaanit ja gaviaalit heiluttelevat häntiään.
Vakavista kysymyksistä, kuten jäätiköiden sulamisesta, kirja jutustelee herra Darwinin kanssa. Kehitysoptimismin epäily luontuu näinkin: hitsaamalla suuren teollistumisen vuosisadan luontokuvastoon tietoa luonnonkatastrofista.
Mikä Hän lähti valaiden matkaan sitten on runoteoksena? Se on rakennettu keskisiistillä ja läpinäkyvällä kielellä, jossa pilkahtelee välillä runouden perinne, välillä kevyesti hirtehinen huumori. Kuitenkaan sen hiukkasen maanpinnan yläpuolelle asettuvan runopuhunnan viisaus ei yllä taidekeinoina paljon muuhun kuin hyvän maun ja runoilijantaidon esittelemiseen.
Kirjasssa ”oikeamielinen” huolikin jää hillityksi. Siksi sen voi siirtää varsin helposti syrjään. Luonto olentoineen ei ole inhimillinen välttämättömyys vaan aiheistoa runollisesti tärkeälle ja sievälle.
Hän lähti valaiden matkaan todistaa runouden erikoiskyvystä taikoa suloista oivallusta, fantasiaa, joka paremminkin siirtää katseen pois todellisuudesta kuin kohdistaa sen asioiden ytimeen.
Silene Lehto: Hän lähti valaiden matkaan. WSOY 2011. 99 s.
Maaria Pääjärvi
