Sofi Oksasen uusi romaani Kun kyyhkyset katosivat ei ilmeisistä ansioistaan huolimatta ole aivan loppuun asti ehjä kokonaisuus.
Sofi Oksasen uusin aikahyppy Viron historiaan on taitavaa näkökulmafiktiota:
”Noustuaan sängystä aamulla Hellmuth peitteli Juuditin huolella, kääri tämän jalkateriä hitaasti höyheniin, mutta Juudit heitti peiton pois ja antoi pehmeän huoneilman hyväillä ihoaan. Hän laski paljaat jalkansa matolle, ojenteli nilkkojaan kuin olisi ollut laskemassa niitä kylpyyn, oljenteli käsiään, taivutti niskaansa ja ilma kaatui iholle kuin vastalypsetty maito.”
Sofi Oksasen uudessa Kun kyyhkyset katosivat -romaanissa kieli ja sen rytmi laulavat entistäkin kauniimmin ja dynaamisemmin. Oksanen on herkimmillään kuvatessaan näennäisen merkityksettömiä tilanteita, miljöiden yksityiskohtaisuutta ja juoksuttaessaan kuvaamiensa henkilöiden sisäisiä tuntemuksia lauseidensa käänteisiin.
Taitavaa on myös vanhojen käsitteiden viljely ja ilmeinen paneutuneisuus kuvatun aikakauden kanssakäymisen kaavoihin.
Tässä Viron 1940- ja 1960-luvuille sijoittamassaan vakoiluromaanissa Oksanen osoittaa myös yhä hallitsevansa päällekkäisten aikatasojen ja henkilöitä läpivalaisevan näkökulmatekniikan.
Omaa tragediaansa elävien henkilöiden persoonat rakentuvat näin yhtä lailla suhteessa tulevaisuuteensa ja historiaansa. Samalla meille tarjoillaan Viron jännitteistä poliittista lähihistoriaa näiden kahdesta suunnasta eläviksi hahmottuvien henkilöiden kautta.
Psykologisesti rakennettujen henkilöiden kehityskaarien lomittamisesta yhteiskunnallisten jännitteiden todellisuuteen tulee välillä mieleen John Le Carre. Olkoonkin, ettei Oksanen selvästikään pyri vastaavaan eritasoisen vallankäytön kuvauksen yksityiskohtaisuuteen. Hyödynnettävää materiaalia onkin tarkoituksellisen rajatusti, mikä helpottaa kirjan lähestyttävyyttä.
Kun kyyhkyset katosivat ei ilmeisistä ansioistaan huolimatta ole aivan loppuun asti ehjä kokonaisuus.
Historiallisten tasojen yhtyessä tarinan täydellistyminen ei tapahdu aivan jäännöksettä. Esimerkiksi kokonaisuuden kannalta lopulta vähän rasitteeksikin jäävän murhamysteerin ratkaisu istuu tekijänsä psykologiseen profiiliin ontuen. Toisaalta harmillisen vähäiselle tilkkeelle jäävät perustelut sille, miksi toisiaan syvästi halveksiva pariskunta on päätynyt uudestaan yhteen.
Uskottavuuden tuntua syö myös salaisuuksien purkamisen tielle osuvien sattumien määrä.
Poliittiseen historiaan sijoittuvaa kirjallisuutta tehdään turhan vähän. Se on sekä työlästä että riskaabelia. Vanhat arvet aukeavat helposti, ja kiitoksen sijaan tai vähintään ohella niskaan sataa helposti kaikenlaista tulta ja tappuraa.
Ei ollutkaan yllätys, että Oksasen Puhdistus (WSOY 2008) sai kehujen ohella Virossa myös kritiikkiä osakseen. Teosta moitittiin etenkin poliittisesta yksipuolisuudesta.
Kun Kyyhkyset katosivat avartaa Puhdistuksen kuvaa 1940-luvun Virosta nostamalla esiin myös henkilöitä, jotka eri syistä asettivat omat panoksensa natsi-Saksan menestymisen varaan. Tosin motiiveiksi isänmaanpetturuuteen on tarjolla vain luonnehäiriöisen läpimätä opportunismi ja romanttiseen rakkauteen liittyvät yksityiset syyt.
Silti on selvää, että jäädessään vuoron perään Saksan ja Neuvostoliiton totalitarismin puristukseen Virossa riitti myös aatteellisesti hairahtuneita riistäjäin rakastajiakin. Viron ajopuumallissa on tiettyä perheyhtäläisyyttä Suomeen, revanssihenkisyydestä ei ollut puutetta puoleen eikä toiseen.
Tragediaa tosin oli vieläkin enemmän ja onnea hiukan vähemmän.
Historian kirjoittavat aina uudet voittajat, ja on selvää, että Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Neuvosto-Viron propagandistisesti kirjoitettu historia ansaitsee omat madonlukunsa.
Vaikka Oksasen teoksissa on tendenssimäisiä piirteitä, on kohtuutonta syyttää kirjailijaa siitä, ettei hänen fiktiivinen tarinansa tarjoa täydellistä kuvaa ristiriitojen sävyttämistä aikakausista.
Proosa on proosaa. Kokonaiskuvan syventämiseen tarvitaan lisää kirjallisuutta, aitoa historiantutkimusta ja debattiakin.
Oksasen kirjallisia taitoja ei käy kiistäminen. Teksti kulkee ja sen takana on sanomisen pontta. Molemmat ovat tekijöitä, joiden suhteen tarjontaa ei koskaan ole liikaa.
Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat. Like 2012. 366 sivua.
Tuomas Rantanen
