Tessonin metaforavyörytys ei peitä alleen fillaroinnin hurmiota.

Nukus, pikkukaupunki Uzbekistanissa lähellä Turkmenistanin rajaa. On kesäkuu 2006, ja Sylvain Tesson lähtee polkemaan polkupyörällä kohti Välimerta Kaukasuksen öljyputkea seuraten.

Tämä on tietysti tarkkaan suunniteltua. Vuotta myöhemmin Tessonilta ilmestyy Éloge de l’énergie vagabonde, matkakertomus, joka hakee ilmeistä vastakohtaisuutta polkupyöräilijän luonnollisesta ja öljyn tuhoavasta energiasta. Yksi haukotuttava asetelma lisää itsereflektoivan road-kirjallisuuden romulaariin.

Mutta yllättäen nyt ilmestyneessä suomennoksessa Putkea pitkin paljastuu asetelma ainoaksi todella haukotuttavaksi asiaksi. Jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien pistää Tessonin kielen ylitsevuotava vertauskuvallisuus veren kiehumaan. Silkan paskapuheen määrä virittää lukijan pinnan kireälle ennen kuin ensimmäistäkään kilometriä on poljettu.

Noin 60 sivua ja 200 kuin-vertausta myöhemmin on kuitenkin jotain outoa tapahtunut. Tessonin maalailuun turtuu kuin maantiepyörän alla taittuviin satoihin pölyisiin kilometreihin. Runosielun mielenmaisema ei onnistu sittenkään peittämään Kaukasuksen kaukaisten kolkkien kiehtovuutta alleen.

Silkkana matkakuvauksena Putkea pitkin onkin jännittävä, hengenvaarallisten tilanteiden harvinaisuudesta huolimatta. Tesson kohtaa karuilla tienoilla ystävällisiä ihmisiä, vodka virtaa, ja kerrotut tarinat limittävät neuvostoteollisuuden rapistuvat muistomerkit nykyihmisen suuruudenhulluuteen.

Putkea pitkin kertoo metonymian kautta yhden ison tarinan. Maasta toiseen kiemurteleva öljyputki on vain konkreettinen esimerkki niistä monista riippuvuuksista ja jännitteistä, jotka sitovat rikkaita kuluttajia ja köyhiä tuottajia yhteen.

Tämän sinänsä hienon havainnon ryöstöviljely uhkaa hukuttaa Tessonin ekologisen viestin tyhjänpäiväisen patetian alle. Silkka numeerinen fakta maailman käsiin räjähtävästä energiantarpeesta pitää onneksi pyöräretken maan pinnalla.

Tessonin helmasynteihin kuuluu vielä rappioestetiikan palvonta: ”Ei ole mitään, mikä miellyttäisi minua enemmän kuin joku Komsomol- tai Partisan-niminen puolityhjä kylä, joka tihkuu mutaa teräksenharmaan taivaan alla, etsii tukea vääntyneistä sähköpylväistä ja tyhjistä patsasjalustoista kuin rampa kainalosauvoista […]” Tällainen köyhyydellä irstailu kertoo todellisesta empatian puutteesta.

Silti Putkea pitkin on luettava loppuun. Oli Tessonin sisäiskertojasta mitä mieltä tahansa, sulautuvat irtonainen jeesustelu ja muutkin epäonniset luonteenpiirteet onnekkaasti osaksi pyöräilijän hikistä flow’ta.

Sylvain Tesson: Putkea pitkin. Öljyn matka Kaukasukselta välimerelle. Atena Kustannus Oy. 2010, 179 s. Kolme tähteä.

Tapani Möttönen