Runoilija Jussi Annalan kokoelmateos seisoo omilla jaloillaan.
Tavallisesti koottujen runojen editiolla on vastaanotossa muovautunut ennakkokuva. Laatusanoja tiedetään jo, yleisistä luonnehdinnoista ja tekijän ansioluetteloista on helppo lähteä kirjoittamaan. Tämä ei käy Jusu Annalan tapauksessa.
Annalan Ars Poetica. Kootut runot, on tuotanto, joka on julkaistu vuosien 2006–2013 välillä, mutta kirjoitettu huomattavasti pidemmän ajan kuluessa. Se on muodoiltaan vaihtelevaa, mutta sisällöiltään yllättävän yhtenäistä. On heikkoja ja hyviä hetkiä, kuten voi odottaa 400-sivuiselta kasalta mitä tahansa runoutta.
Vaikutelmat lyyrisen suorasta ja kokeilevasta kielestä vuorottelevat. Jälkimmäinen on suorasukaisempaa. Näiden kahden vastakkainasettelu on typerää.
Annalan tuotannon ensiksi ilmestyneet osat tutkivat kieltä tai fantasiaa kielestä. Paella (2008) ja <i>aDIEuXit (2008) kirjoittavat kielensä silmään ja korvaan vetoavasta aineksesta, korostettujen typografisten keinojen tai kielten vaihtelun avulla.
Vaikuttaa abstraktilta, mutta on lihallista: ”tuli!sit h&keksi tähän vuo(teelle), / an/tai/sit alasto(muut)esi kirjoittautua / sala(perä)iSINÄ kouk,eroina / tunTEIDEN VIEraskirjan sivuilla.”
Kokeellisilta näyttävät osat todella ovat hyvää kirjoitusta. Kun valittelin Ars Poetican arvostelemisen vaikeutta tuttavalleni, hän ehdotti, että viime vuosikymmenen kokeiluintoa voisi katsoa tämän päivän näkökulmasta.
Onko se vanhentunutta? Ei ole, koska kyse on ollut aina muusta kuin kielellä kokeilemisesta. Kyse on kielellä rakentamisesta, ja nämä Annalan rakennelmat ovat merkitseviä, niissä on lihaa, naurua ja ikävää kirjallisuudelle ominaisella tavalla.
Kyse ole niinkään kirjallisesta muodista, vaan lajin mahdollisuuksien laajenemisesta. Säkeissä itsessään virtaa elämää – ilona, leikkinä, ahdistuksena, pyrkimyksenä saavuttamattomaan, muistina, tajuna kosketuksesta, oman ja toisen kielen riittämättömyytenä yhtä hyvin kuin sen laajuutena, luopumisena, hiipumisena, elpymisenä.
Pidän eniten Pastis Akeldaman (2010) kokonaisuudesta, joka Tiibetiläisen kuolleiden kirjan tapaan saattaa vainajaa pois maailmasta. Kirjallisuus usein käyttää kuolemaa metaforana, jota vasten seikat asettuvat.
Siten valinnoilla on merkitystä, siten kuolemisen prosessista tulee todellisuuden kuva. Pastis Akeldeman bahtinilaisen rehevä ruumiinvalvojaisosa on kielen karnevaali, jossa ranska ja suomi läpäisevät toisiaan: ”Vielämä? Fin. Fun.”
Pastis Akeldamassa kuultaa läpi hallinnan ja järjestämisen arki, pulssimittarit, ostoskärryt ja puhtaanapitolaitokset, joita kuoleminen alkaa kumota. Vainaja on täällä ja poissa: ”Kävelen aurinkoa kohti, se hengittää / kuin Egyptin lihapadat”.
Giacomo Joycen (suom. Annala, 2012) matka Dublinin halki näkyy C(l)OCKtailLUSTr@iONissa (2010). Joyce vaeltaa kohti naisen vartaloa, ja Annalakin kirjoittaa paljon samasta asiasta. Halusta, oli kyse sitten kuolemasta tai rakkaudesta.
Ars Poetican koko maailma on myyttien, länsimaisen kristinuskon, antiikin ja modernin kirjallisuuden perinteen siittämä. Kinos ei ole puhdas, vaan hiekka, maantiesuola, säät ja kulkijat ovat kerrostuneet siihen.
Annalan Milagros-teoksen (2013) nainen on personifikaatio Eugène Delacroix’n Vapaus johtaa kansaa -maalauksen (1830) paljasrintaisesta Vapaudesta: ”Rakkauttasi oli syödä lapsesi”.
Pienille, kevyenoloisille runoille antaa painoa kirjallinen perinne – ranskalainen runous, antiikki ja kristillinen kuvasto lomittuvat seksin ja rakkauden kuviin. Milagros on pieni odysseia, jonka nimi merkitsee sekä ihmeitä että votiivilahjoja, jotka voivat tuoda kantajalleen onnea tai suojelusta.
Memorabilia näyttää 1900-luvun kauheat kasvot Auschwitzissa (2012). Se on kuin arvokkaan konventionaalinen matkamuistojen kokoelma, hiilikopio holokaustikulttuurista:
”Savun harmaat kehrät ovat silmien pyörteet, / tuulen kuljettamat, syjellä sinetöidyt huulten puolikuut / avaavat portit ja vako hellii rusentunutta puhetaitoa: / qui scribit, bis legit.”
Mahdollisuus runouteen holokaustin jälkeen on kummallinen paradoksi, eikä runoutta voi sen edessä selittää sanomattoman sanomisella. Paremminkin sanomaton painuu surun kuvioiden alle.
Ars Poetica on lukeva kirja. Kulttuuri lukee itseään ristiin ja uudelleen, ja siihen kiinnittynyt yksilö käy keskustelua kulttuurinsa kanssa. Jossain kohtaa abstraktiot muuttuvat lihaksi. Ehkä toivo siitä saa meidät kantamaan kaikkea tätä abstraktia mukanamme sukupolvesta toiseen.
Jusu Annala: Ars Poetica. Kootut runot. Ntamo 2013. 405 s. Neljä tähteä.
Maaria Pääjärvi
