Kirjoittanut Hannele Huhtala

Nokia pelastaa?

Lukuaika: 4 minuuttia

Nokia pelastaa?

Hurmoshenkinen nokialainen kirkkoherra Markku Koivisto on tallennettu dokumenttielokuvaan. Voiman toimittaja muistelee rippikouluaan & kohtaamisia Koiviston karismaattisen jengin kanssa.

Nokia Mission torstai-illoista tuli suosittu puheenaihe 1990-luvulta alkaen kaduilla ja koululuokissa. Liikkeen johtaja Markku Koivisto kaatoi kuulijoita, paransi ja puhui kielillä.

Koivisto selvisi kaksi kertaa syövästä 1990-luvulla. Pelastuminen herätti hänessä karismaattisen uskonjohtajan.

Saku Pollarin Sielunpelastajat-elokuva näyttää, että keväällä 2009 Koivisto järjestää suurtapahtuman Tampereella. Viikkoa ennen tapahtumaa Koiviston verihiutalearvot romahtavat. Muutamaa päivää ennen tapahtumaa Koivisto saa sydänkohtauksen.

Nokialainen karisma näyttää olevan jatkuvaa taistelua elämästä ja kuolemasta.

Se on myös minun vahvin muistikuvani herätysliikkeestä, joka alkoi Nokian seurakunnasta.

Vuonna 1998 olin rippileireillä apuohjaajana Nokialla, Urhatun leirikeskuksessa, oman riparin ja muutaman isosvuoden jälkeen.

Kesken leirin opetustunnin saliin tulevat Markku Koivisto, silloinen seurakunnan kirkkoherra ja tunnettu herätyshenkinen kaatajapappi sekä muutama hänen seuraajansa.

Koivisto kertoo, että he olivat muutamien tuttaviensa ja opetuslastensa kanssa viettäneet edellisen yön Nokian hautausmaalla, herättämässä henkiin nuorta poikaa.

Poika oli venäläinen, evankelistaksi ennustettu 4-vuotias, josta jotkut odottivat myös uutta Jeesusta. Poikaa oli käyty rukoilemassa jo aiemmin sairaalassa ja sitten hautausmaalla. Heidän rukoillessaan hauta oli hehkunut värejä, ja Koiviston mukaan oli varmaa, että poika vielä heräisi.

Lomamatkalla Suomessa ollut poika oli hukkunut uimareissulla.

Me jatkoimme leiriä Koiviston pyydettyä, että kuitenkin rukoilisimme sen puolesta, että he jaksaisivat herättää pojan kuolleista.

Koivisto oli ja on yhä niin varma omasta asiastaan, ettei millään muulla ole väliä. Kaikki muut paitsi missiolaiset ovat väärinajattelijoita. Minulle Koivisto oli kuitenkin ala-asteelta saakka luokkakaverini isä, joka muuttui oudoksi.

Omalla rippileirilläni vuonna 1995 vieraili Riku Rinne, herätyshenkinen, kitaraa rämpyttävä ja useimpien mielestä lipevä Jeesus-pelle. Rinne oli pitkään Koiviston aisapari, mutta Pollarin elokuvassa häntä ei enää näy.

1990-luvulla Rinne laulatti viikonloppuisin hampurilaisravintolan edessä nuorisokuoroa pelastaakseen toiset kaljakokeiluilta, irtosuhteilta ja muulta turmelukselta.

Rinne on kirjoittanut kirjoja saatananpalvontajoukoista eronneista nuorista ja pelastuksesta. Niistä hän kiertää yhä kertomassa nuorille kaikkialla Suomessa.

Kun Rinne kävi leirillä oli mahdollista pyytää, että kunkin puolesta rukoiltaisiin yksityisesti leirisalin takahuoneessa. Silloin Rinteen opetuslapsina ja apulaisina toimineet nuoret kävivät puhumaan kielillä.

Meille vakuuteltiin armolahjan saaneiden puhuvan muinaishepreaa ja muita tunnistettavia kieliä, joita puhujat eivät kuitenkaan arjessa osanneet. Se oli osoitus nimenomaan Jumalan antamasta lahjasta, eikä Jumala ilmeisesti anna lahjaksi ruotsin kielioppisääntöjen sisäistämistä.

Pollarin dokumenttielokuvan keskiössä on uuden seurakunnan, Nokia Missio Churchin, perustaminen.

Koivistolle annettiin ukaasi vuonna 2007 evankelis-luterilaisesta kirkosta, koska hänen katsottiin syyllistyneen harhaoppiin. Harhaoppisyytöksessä oli 14 kohtaa. Yksi syistä oli, ettei tapahtumiin saa kutsua ihmisiä sillä, että Jeesus parantaisi paikalle tulleet.

mainos

Koivisto erosi ukaasilistan jälkeen emokirkosta ja ryhtyi perustamaan omaa seurakuntaa.

Seurakunnan perustamista seuraavassa kohtauksessa Koivisto vertaa allekirjoittajia Yhdysvaltain perustuslain allekirjoittajiin ja ilmoittaa uskovansa, että Jeesus ilmestyy pian uudelleen maan päälle.

Niin pian, ettei Nokia Missio Churchin perustajien allekirjoittajia ehditä tutkia ja ihmetellä järjestystä, jossa heidän nimensä papereissa on, kuten perustuslain allekirjoittajia nykyään tutkitaan.

Mission tapahtumissa ylisanoja ei säästellä, tanssilattia täyttyy ja kaikki ovat niin kovin onnellisia pitäessään käsiä käsissä.

Elokuvassa arviolta 7-vuotias poika kastetaan Nokia Missio Churchin jäseneksi, ja kun häneltä kysytään, miksi hän haluaa liittyä tähän seurakuntaan, vastaus on ”En tiedä”. Perään näytetään lapsikuoroa, joka ylistää, kuinka Jeesus on ystävä.

Pollarin dokumentti on pääasialleen aivan liian myötäsukainen. Ei-nokialainen kaverini sanoo, että muutamat kohtaukset oksettivat häntä.

Vaikkei Koivisto koskaan ole ollut Riku Rinteen kaltainen lipevä jeesustelija, Koivistosta on ollut varmasti vaikea saada otetta eikä elokuvassa ole juuri nimeksikään miehen suoraa haastattelua.

Koivisto on varmasti tyytyväinen elokuvaan, vaikka se näyttääkin liikkeestä myös epämiellyttäviä asioita.

Ainakin vielä 1990-luvulla Nokialla oli tapana, että ennen rippileiriä leiriläisten pitää osallistua jumalanpalveluksiin ja muihin seurakunnan menoihin. Kun olin isosena, karismaattiset leirinvetäjät olettivat leiriläisten osallistuvan myös hurmoshenkisiin iltamiin.

En ollut hyvä isonen, kun istuin leiriläisten kanssa tunnustusillassa ja kun Jeesukseen uskovia pyydettiin nousemaan ja nostamaan kädet ylös, jäin paikoilleni. Seuraavan puheenvuoron illassa käytti mies, joka kertoi Pyhän Hengen nostaneen hänen tieltään ranteenvahvuisia kettinkejä.

Mitä mielikuvituksekkaammaksi tarina kävi, sitä enemmän riparilaiset katsoivat kysyvästi minuun. Mietin kuumeisesti, mitä heille pitäisi sanoa.

Vastaukseni oli ehkä tylsän hämäläinen. Toiset uskovat Jumalan ihmeisiin ja haluavat retostella niillä. Toisille riittää hiljaisuus omasta uskosta ja jos harvinaisen ja hämmentävän ihmeen kohtaakin, siitä kiittää Jumalaa hiljaa mielessään.

Koiviston ollessa kirkkoherrana Nokian seurakuntakin rakoili, kun työntekijöiden leirit jakautuivat koivistolaisiin ja niin kutsuttuihin pihkalalaisiin. Nimitys juontui Tampereen hiippakunnan silloisesta piispasta Juha Pihkalasta, joka nousi ei-hurmoksellisen luterilaisen kirkon kasvoiksi.

”Kaikkien tulisi myöntää, ettei mikään hurmosilmiö ole sellaisenaan varma osoitus Pyhän Hengen toiminnasta eikä varma merkki siitä, että julistaja, joka saa sellaisia aikaan, olisi erityisesti Jumalan valtuuttama”, Pihkala vastasi 2. huhtikuuta 2007 Kirkko ja kaupunki -lehdelle.

Pihkalalta kysyttiin, tulisiko muidenkin evankelis-luterilaisen kirkon sisällä toimivien karismaattisten yhteisöjen kieltää se, että hurmokselliset ilmiöt ovat Pyhän Hengen osoituksia. Vastauksessaan Pihkala korosti, että Koiviston ja muiden tämän liikkeen kaltaisten liikkeiden pitäisi myöntää, ettei siellä, missä näitä inhimillisen tunnemaailman ilmiöitä esiintyy, olla hengellisesti korkeammalla tasolla.

”Hurmosilmiöitä esiintyy näet lähes kaikissa uskonnoissa, kun ihmisen tunteisiin vaikutetaan voimakkaasti ja siellä, missä on vahva ja suggestiivinen ilmapiiri”, Pihkala sanoi.

Minulle Nokia Missio on jäänyt mieleen ongelmien ja omaa maailmankatsomustani rikkovien oppien takia. 1990-luvulla järjestetyillä isosleireillä hurmoshenkiset kävivät minulle ja muille teineille opettamassa, että naisen paikka on miehen tukena. Mies pitää perheestä huolen, nainen hoitaa kodin.

Mission keskeistä toimintaa on myös Sotakoulu, josta tosin elokuvassa ei puhuta. Osana Sotakoulua on muun muassa armolahjaklinikka, jota Mission sivuilla kuvataan näin: ”sotaan varustamista – opetellaan armolahjoja käytännössä ja hengellistä sodankäyntiä – tässä ajassa”.

Moderni kristitty tarvitsee näitä sotaharjoituksia ”voittaakseen sieluja”.

Nokia Missio Church ei halua voittaa sieluja vain Suomessa, vaan se on lähetys- ja yhteistyössä Yhdysvaltojen uuskarismaattisten liikkeiden lisäksi muun muassa Israelin kanssa.

mainos

Israelissa lähetystyön keskuksena on huumekoti, jonka toimintaa kuvataan pelastamiseksi rukoilun voimalla. Tarkoituksena on ”auttaa heitä hengellisin perustein vapautumaan, parantumaan ja nousemaan jälleen omille jaloilleen”.

”Eräskin mies, joka vastaanotti Jeesuksen, mutta lähti pois huumekodista, löydettiin kuolleena kahden viikon kuluttua huumeiden yliannostukseen – joka tapauksessa uskomme, että hän pelastuneena sai lähteä Isän tykö”, muistutetaan Nokia Mission sivuilla.

Markku Koivisto on neljän lapsen isä, pitkän linjan pappi, karismaatikko, joka syövästä parannuttuaan heräsi hurmokselliseksi.

Saku Pollarin Sielunpelastajat-dokumenttielokuva näyttää irvistykset ja turhautumisen hetket Koiviston kasvoilla. Ystävällinen naamio rakoilee ja minulle jää päällimmäiseksi ajatukseksi mieleen, että ehkei Koivisto olekaan niin varma valitsemastaan tiestä.

Kirjoittaja kävi rippileirin Nokialla vuonna 1995 ja erosi kirkosta vuonna 2003.

Saku Pollari: Sielunpelastajat. Elokuvateattereissa nyt.

Hannele Huhtala