Neljän kuukauden vaalit

Lukuaika: 4 minuuttia

Neljän kuukauden vaalit

Ensimmäiset vapaat vaalit ovat alkaneet Egyptissä, jossa faaraot & yksinvaltiaat eivät ole kansan mielipidettä juuri kyselleet.

Egyptissä politiikka pyörii tällä hetkellä täysin marraskuun lopussa alkaneiden parlamenttivaalien ympärillä. Vaaleihin on viitattu mediassa ensimmäisinä vapaina vaaleina Egyptin historiassa sitten faaraoiden ajan, mikä itse asiassa tekee niistä ensimmäiset vapaat vaalit Egyptissä koskaan, yksinvaltiaat ja faaraot kun eivät kansan mielipidettä juuri kyselleet.

Vaaleja värittävät niiden monimutkainen rakenne ja varovastikin arvioiden heikko organisointi. Henkilökuntaa ei ole koulutettu kunnolla, ääntenlaskenta on ollut yhtä kaaosta ja kansalaisjärjestöjen mahdollisuudet tarkkailla prosessia ovat olleet kutakin äänestyspistettä johtaneen tuomarin tai turvallisuusviranomaisten mielivaltaisesti päätettävissä.

Naisille on ollut niin vähän äänestyspisteitä, että monet ovat joutuneet odottamaan äänestysvuoroaan jopa kahdeksan tuntia.

Vaalit järjestetään kolmessa osassa – alahuone, yksittäisehdokkaiden toinen kierros sekä ylähuone. Koulutetun vaalihenkilökunnan vähäisyyden vuoksi maa on jaettu kolmeen osaan, jotka äänestävät eri aikaan. Vähintään joka toisen kansanedustajan on oltava työläinen tai maanviljelijä, joskin määrittely tälle on hieman epämääräinen.

Koko prosessi kestää yhteensä nelisen kuukautta. Kuulostaako monimutkaiselta? Et ole yksin. Useimmilla egyptiläisillä ei ole mitään käsitystä, miten heidän äänensä käytännössä lasketaan.

Tästä huolimatta äänestysaktiivisuus on ensimmäisellä kierroksella ollut 62 prosenttia, korkeampi kuin koskaan entisen presidentin Hosni Mubarakin valtakaudella, ja monet egyptiläiset ovat olleet vilpittömän innostuneita mahdollisuudesta osallistua maan rakentamiseen vaaleilla.

Myös vaaleja seuranneet kansalaisjärjestöt ovat pääosin olleet sitä mieltä, että puutteet järjestelyissä ovat nimenomaan heikkoa organisointia eivätkä tähtää minkään tietyn puolueen menestykseen – suuri askel eteenpäin, kun edellisvuotiset vaalit järjestettiin käytännössä legitimoimaan jo etukäteen päätettyä vaalitulosta.

Vaalien kiistattomasta merkityksestä huolimatta on hyvä muistaa, ettei Egypti pyöri automaattisesti puoluepolitiikan varassa. Tammikuussa alkaneen kansannousun seurauksena sen rinnalle on noussut protestipolitiikka, joka ei näytä olevan väistymässä. Tämä tuli selväksi viimeistään marraskuussa, kun Tahrir nousi jälleen uutisotsikoihin egyptiläisten palatessa aukiolle osoittamaan mieltään armeijan hallintoa SCAF:ää vastaan.

Ehkä yllättävää, mutta protestipolitiikka ei ole kovinkaan demokraattista. Tammikuussakin varsin merkittävä osa egyptiläisistä vastusti Tahrir-aktivisteja, Mubarakin hallinnon kun katsottiin edustavan vakautta, pysyvyyttä ja vaurautta. Mielenosoituksia olisi tuskin aloitettu, jos kansa olisi päättänyt niistä demokraattisesti.

Viimeisimpiä protesteja kannatti vielä huomattavasti pienempi osa kansasta; useimpien egyptiläisten mielestä mielenosoitukset olivat tässä vaiheessa tarpeettomia ja riskialttiita. Niiden katsottiin vaarantavan vaalit, turvallisuuden sekä hitaasti palaavan turismin ja siten monen elannon.

Protestipolitiikan tietynlainen epädemokraattisuus ei toisaalta tarkoita, etteikö se palvelisi demokratiaa. Viimeisimmässä kansannousussa mielenosoittajat saivat aikaan merkittäviä tuloksia, kuten ex-pääministeri Sharafin inhotun hallituksen irtisanomisen sekä presidentinvaalien ja SCAF:n vallasta luopumisen aikaistamisen kesäkuulle.

Hyppäys Tahririlta vaaleihin ei todennäköisesti tarkoita Egyptille niin vallankumouksellista askelta kuin moni toivoo. Monille aktivistiystävilleni on ollut kova paikka niellä se, miten moni äänestää nimenomaan pitääkseen kaiken mahdollisimman vakaasti ja tasaisesti ennallaan.

Kymmenien vuosien autokratian myötä ihmiset ovat yksinkertaisesti oppineet varovaisiksi, epäluuloisiksi ja konservatiivisiksi, mikä näkyy sekä puoluepolitiikassa että suhtautumisessa protestipolitiikkaan. Mielenosoittajien motiiveja epäillään, venettä ei haluta keikuttaa eikä saavutetuista eduista luopua.

Vaalitulos näyttääkin alahuoneen ensimmäisen kierroksen jälkeen lupaavan suurta voittoa islamisteille. Tämän ei tietenkään tarvitse tarkoittaa tappiota demokratialle, ihmisoikeuksille tai millekään muullekaan tammikuun kansannousun ihanteista. Joidenkin islamistipuolueiden edustajien puheet shariasta ja lakien tiukentamisesta toisaalta muistuttavat, että näinkin voi käydä.

Käynnissä olevat vaalit ovat erityisen tärkeät. Vaikka demokratiassa vaalien ei koskaan pitäisi olla maailmanloppu, kansa kun voi seuraavalla kerralla valita uuden hallituksen jos ei ole tyytyväinen vanhaan, tällä kertaa parlamentti vaikuttaa perustuslakia laativan komitean kokoonpanoon.

Kenellekään ei kuitenkaan liene yllätys, että vielä ei ole päätetty, miten suuri osa perustuslakikomiteasta tulee parlamentista. Veikkaukset ja esitykset ovat vaihdelleet 20–80 prosentin välillä.

Egypti elää vaaleja ja kansanäänestyksiä ainakin seuraavat puoli vuotta, mikä voi tarkoittaa joko huomattavaa harjaantumista demokraattisiin prosesseihin tai täydellistä kyllästymistä koko vaalien ideaan. Nähtäväksi jää, sujuuko koko vaalimaraton yhtä rauhanomaisesti kuin sen ensimmäinen osio.

Kirjoittaja on asunut viimeiset yhdeksän kuukautta Egyptissä.

_______________

mainos

Tahrir tulee dokumenttifestareille

Stefano Savonan dokumenttifilmi Tahrir – Liberation Square kertoo 25. tammikuuta 2011 alkaneesta kahdeksantoistapäiväisestä kansannoususta Egyptissä. Protesteja Egyptin entistä hallitsijaa Hosni Mubarakia vastaan seurataan kolmen nuoren aktivistin näkökulmasta.

Dokumentti tarkkailee ilman sen kummempaa kerrontaa tai selitystä aukiolle kerääntyneitä ihmisiä ja heidän keskustelujaan – toiveita, pelkoja, protestoinnin mukanaan tuomaa ylpeyttä, epätoivoa ja ennen kaikkea protestoijien moninaisuutta sekä taustoissa että toiveissa.

Vapauden, oikeudenmukaisuuden ja demokratian kaltaiset ihanteet eivät ole läheskään kaikille tärkeimpiä motiiveja protestointiin, vaan paremmat minimipalkat, työpaikkojen saatavuus, halvempi leipä tai korruption vähentäminen ovat paljon polttavampia ja tärkeämpiä kysymyksiä. Kansannousussa tällä ei kuitenkaan ollut väliä. Protestoijia sitoi suuria ihanteita konkreettisemmin yhteen halu päästä eroon Mubarakista, josta oli tullut epäoikeudenmukaisuuden ruumiillistuma.

Savonan elokuvaus on varsin realistista, ja jopa vallankumouksen tietynlainen pitkäveteisyys puskee ilmoille siellä täällä. Suuri osa protestoinnista on odottamista. Toisaalta siihen kuuluu myös verta, hikeä ja kyynelkaasua. Kaikkea löytyy.

Dokumentti on monin paikoin tavoittanut hyvin sen toivon, jonka vallankumous herätti. Ihmisten innostus ja usko siihen, että maailmasta tai ainakin Egyptistä saadaan parempi paikka tekemällä eikä odottamalla sekä koskettaa että inspiroi. Tahririlla uskottiin, että kunhan Mubarakista päästään eroon, loputkin ongelmat järjestyvät.

Huomaan kuitenkin olevani hieman skeptinen. Elokuvan katsottuani jäin miettimään, katsoisinko sitä samalla tavalla, jos en olisi asunut Egyptissä viimeistä yhdeksää kuukautta. Päällimmäiseksi mieleeni jäi turhautumisen tunne – samat ongelmat, joita tammikuussa murehdittiin ja pyöriteltiin, ovat edelleen ratkaisematta. Pitkälti samat ihmiset ovat edelleen vallassa.

Tapahtuiko Egyptissä ylipäätään vallankumousta tai ”vapautumista”?

Yhdessä kohtauksessa nuoret keskustelevat mahdollisuudesta saada transitiovaiheen siviilineuvosto – toive, jota on nostettu esille myös viime viikkoina – joka muodostuisi ”rakastetuista egyptiläisistä”. Kohtausta katsoessa on vaikea olla miettimättä, keitä nämä ihmiset olisivat.

Varsin kasvottomalla liikkeellä on niin vähän keulakuvia ja näistäkin vähistä niin monet ovat vailla poliittista kokemusta tai halua lähteä mukaan politiikkaan, että vaihtoehtoja ei juuri ole. Ainoa poliittisesti kokeneempi toimija oli Muslimiveljeskunta.

Toisaalla nuoret keskustelevat armeijan merkityksestä ja kuinka se olisi pidettävä minimissä. Osaisin ehkä kokea elokuvan toiveikkaampana, jos keskustelunaiheet olisivat viimeisten kymmenen kuukauden aikana muuttuneet edes hieman enemmän.

Kati Miettunen

Tahrir – Liberation Square on osa helsinkiläisen DocPoint-festivaalin ohjelmistoa 24.–29.1.2012. www.docpoint.info

_______________

Tahririn toinen kansannousu

Lähes jokaperjantaisen mielenosoituksen jälkeen satakunta ihmistä, lähinnä tammikuun kansannousussa ja aiemmissa mielenosoituksissa kuolleiden ja vammautuneiden sukulaisia, jäi marraskuussa 2011 Tahrirille. Tässä ei sinänsä ollut mitään epätavallista. Poikkeukselliseksi tilanne muuttui, kun sit-in eli istumismielenosoitus yritettiin seuraavana aamuna hajottaa kovin ottein.

Leirin hajotus ei ainoastaan epäonnistunut, vaan pieni ja varsin huomaamaton sit-in muuttui suureksi ja äänekkääksi mielenosoitukseksi armeijaa vastaan tuhansien egyptiläisten kiirehtiessä aukiolle hyökkäyksen kohteeksi joutuneen ryhmän tueksi.

Protestoijat vaativat siviilihallintoa, joskin aukion mielipiteet jakautuivat sen suhteen, pitäisikö tämän tapahtua välittömästi vai riittäisikö päivämäärän asettaminen presidentinvaaleille ja armeijan vallasta luopumiselle.

Mediassa mielenosoituksista kerrottiin lähinnä sen lähellä olevan Muhammed Mahmud -kadun näkökulmasta, jossa protestoijat taistelivat poliisin ja armeijan kanssa ja jossa kyynelkaasu, kumilla päällystetyt teräsluodit ja haulit lensivät.

Noin viikon kestäneissä yhteenotoissa kuoli 42 henkeä, tuhansia haavoittui ja moni sokeutui saatuaan hauleja silmiinsä. Tahrirille perustettiin jälleen useita kenttäsairaaloita, jotka toimivat vapaaehtoisvoimin ja lahjoituksin: ihmisten halu auttaa oli niin valtava, että osa kenttäsairaaloista joutui käännyttämään lääketarpeita takaisin.

mainos

Mohammed Mahmud -kadun taistelut ovat kuitenkin vain osa tarinaa. Tahririn aukiolla oli toisenlainen tunnelma; ihmiset juttelivat, väittelivät, joivat teetä, lauloivat protestilauluja. Muutaman minuutin välein Mohammed Mahmudilta ajoi ambulanssi aukion toisella laidalla sijaitseviin kirkkoon ja moskeijaan perustettuihin kenttäsairaaloihin mielenosoittajien väistäessä ambulanssireittejä merkitsevien köysien taakse.

Mieliala oli protestien verisyydestä huolimatta jollain kummalla tavalla toiveikkaampi kuin se oli ollut useimmissa protesteissa viime kuukausien aikana, jolloin turhautuminen vallankumouksen suuntaan ja etenemisvauhtiin oli ollut lähes käsinkosketeltavaa.

Monet mielenosoittajat uskoivatkin, että vallankumous saataisiin vihdoin päätökseen ja armeijan tiukentunut ote kansalaisyhteiskunnasta höltyisi. Läheskään kaikki aukiolla eivät olleet samaa mieltä taisteluista Mohammed Mahmudilla, mutta sillä ei ollut väliä: he halusivat ennen kaikkea tukea jokaisen oikeutta sanan- ja kokoontumisvapauteen.

Kati Miettunen

_______________

Kati Miettunen

  • 13.12.2011