Eli kuinka tupakkafirma käänsi suomalaisten mielipiteen ryhmäkannelaista.

Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa luvattiin

antaa lakialoite ryhmäkanteesta. Tarkoituksena oli parantaa kuluttajien oikeusturvaa suhteessa suuryhtiöihin. Ryhmäkanteella

useammat samanlaiset vaatimukset voitaisiin käsitellä yhdellä

kertaa, yhdessä menettelyssä, eikä jokaisen asianosaisen erikseen

tarvitsisi käynnistää kallista ja aikaavievää oikeusprosessia.

Ryhmäkanteen aiheena voisi olla vaikkapa viallinen kahvinkeitin

tai herätyskello, ryhmämatkan huono hotelli tai pankin palvelumaksut, kaukolämmön ylihinta tai pilaantunut juomavesi. Konkreettisia esimerkkejä ryhmäkanteille sopivista tapauksista olivat Aktia-pankin koronnostopäätös tai vakuutusyhtiö Sammon ehtotulkintariita.

Yksittäinen kuluttaja tuskin lähtisi näissä tapauksissa peräämään

asiaa oikeudessa, mutta yhdessä kohtalotovereiden kanssa se saattaisi olla mahdollista.

Ryhmäkanteen valmistelu aloitettiin jo kesällä 1992. Oikeusministeriön asettama työryhmä antoi tammikuussa 1995 mietinnön, jossa ehdotettiin yksimielisesti ryhmäkanteen käyttöönottoa. Oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki piti hanketta tarpeellisena.

Ryhmäkanteella oli virkamiesten, oikeusoppineiden, poliitikkojen ja median laaja tuki. Sosiaalidemokraatit kannattivat lakia, kokoomus oli ottanut lain tavoitteekseen puolueohjelmassa ja vihreiden aloitteesta

se tuli hallitusohjelmaan. Helsingin Sanomien pääkirjoituksen

mukaan ryhmäkanne parantaisi kuluttajien oikeudenmukaista

kohtelua, säästäisi rahaa ja harmia sekä estäisi kilpailun

huonoilla tuotteilla.

Yhdysvaltalaisissa oikeudenkäynneissä julkisiksi tulleet

tupakkayhtiöiden sisäiset asiakirjat kertovat ylikansallisen

tupakkateollisuuden säikähtäneen Suomen ryhmäkannelaista. Teollisuus pelkäsi, että tupakanvastustajat saisivat uuden aseen teollisuuden ja sen johtajien vainoamiseen.

Tupakoinnin vastustajat olivat Suomessa jo nostaneet tuotevastuuoikeudenkäynnin tupakkateollisuutta vastaan ja yrittäneet saada teollisuuden johtajia myös rikosvastuuseen. Tupakkayhtiöt pitivät ryhmäkannetta tuotevastuukannetta ajaneen professori Erkki Aurejärven hankkeena.

Amerin yhteistyökumppani Philip Morris laati maaliskuussa 1995 yksityiskohtaisen suunnitelman Suomen ryhmäkanteen kaatamiseksi. Yhtiötä pelotti erityisesti se, että ryhmäkanne voisi levitä muuallekin Länsi-Eurooppaan. Philip Morris ja Amer-yhtymä alkoivat yhdessä

lobbailla lakia vastaan.

Vuonna 1995 laaditussa sisäisessä muistiossa Philip Morrisin

sidosryhmäjohtaja Johan Puotila kertoo, että myös Ruotsissa puuhataan ryhmäkannetta.

”Olemme saaneet tietää, että kysymys on jossain määrin yhteisestä

hankkeesta. Sen lopullisena tarkoituksena on ajaa ryhmäkannetta

EU:n sisällä sen jälkeen, kun lainsäädäntö on otettu käyttöön näissä kahdessa jäsenmaassa”, Puotila kirjoitti.

Samana keväänä Philip Morrisin pääjohtaja Geoffrey Bible pyysi alaisiltaan tietoja Suomen ryhmäkanteesta. Charles Wall kertoi huhtikuussa 1995 vastauksessaan Biblelle, että yhtiön ryhmäkanteeseen perehtyneet lakimiehet auttavat Johan Puotilaa,

kahta muuta Philip Morrisin työntekijää ja suomalaista asianajotoimisto ANPR:ää valmistelemaan vastaiskua.

”Olemme tilanteen tasalla. Opastusmuistioita on tehty yhteistyökumppaneille, teollisuuden vastarintaryhmä on valmiina.

Meillä on myös strategia lainsäädännön vastustamiseksi”, Wall kirjoitti.

Aluksi tilanne näytti tupakkafirman näkökulmasta synkältä. Ainostaan elinkeinoelämän edustajat vastustivat lakiehdotusta. Pelon

aiheita olivat muun muassa sosiaalidemokraattien ja vihreiden mahdollinen vaalivoitto sekä Erkki Aurejärven pääsy eduskuntaan.

Lisäksi Philip Morris epäonnistui ensimmäisessä tavoitteessaan

eli siinä, ettei ryhmäkannetta olisi mainittu Lipposen hallituksen ohjelmassa.

Philip Morrisissa ryhdyttiin nyt hankkimaan tietoja ja lisää kontakteja. Yhtiö halusi lykätä tai pitkittää lakialoitteen lausuntokierrosta, jotta se ehtisi rakentaa yhteistyöverkkoaan ja järjestää tiedotustaan. Ensimmäiset tiedustelutiedot ennustivat jo kovaa kamppailua ryhmäkanteesta.

Philip Morrisin pääkonttorissa New Yorkissa nykyisin työskentelevä Johan Puotila oli keskeisin henkilö ryhmäkanteen vastaisessa kamppailussa Suomessa. Puotila kertoi elokuussa

1995 kollegalleen keskustelleensa ryhmäkanteesta presidentti

Martti Ahtisaaren lehdistöpäällikön Jussi Lähteen kanssa. Puotilan

mukaan Lähde oli kertonut omana mielipiteenään, ettei Ahtisaari tule allekirjoittamaan ryhmäkannelakia.

Tutustuttuaan asiakirjaan Jussi Lähde kiistää koskaan kertoneensa Ahtisaaren kantoja Puotilalle. Lähde kuitenkin myöntää sen, että hän oli ennustanut, ettei lakiesitystä annettaisi.

Reilu kaksi kuukautta aikaisemmin Jussi Lähde oli ollut New Yorkissa tutustumassa Philip Morrisin toimintaan. Philip Morrisin sisäisen muistion mukaan yhtiön tavoitteena oli opastaa Lähdettä Yhdysvaltojen ryhmäkanteesta. Lähteen mukaan aika kului Philip Morrisin hienoja taidekokoelmia ihaillessa. Hän kertoo perehtyneensä myös yhtiön ”viestinnällisiin haasteisiin, ryhmäkanne mukaan lukien”.

Puotilan kertoma tieto Ahtisaaren mielipiteestä on sikäli mielenkiintoinen, että Amer-yhtymän tupakkalobbarina

työskennellyt Lasse Lehtinen oli keskeinen hahmo Ahtisaaren

vaalikampanjan suunnittelussa ja rahoituksen keräämisessä.

Ahtisaari ei halua kommentoida, osallistuiko tupakkateollisuus

hänen vaalikampanjansa rahoittamiseen. Hän ei myöskään halua sanoa, mikä oli hänen kantansa ryhmäkanteeseen.

Ahtisaaren lehdistöpäällikkö Jussi Lähde kertoo tavanneensa

Johan Puotilan useita kertoja. Asiakirjojen perusteella voi saada sen käsityksen, että Lähde oli hankkinut tietoja tupakkayhtiölle Puotilan pyynnöstä. Lähde oli sanonut keskustelleensa

ryhmäkanteesta sosiaalidemokraattien lainsäädäntösihteerin

kanssa. Tämä oli kertonut Lähteelle, että ryhmäkanne oli Pohjoismaiden sosiaalidemokraattisten puolueiden yhteinen hanke.

Kuluttaja-asiamies Erik Mickwitzin (sdp) mukaan ryhmäkanne ei kyllä todellisuudessa ollut yksinomaan sosiaalidemokraattien hanke. ”Ryhmä-kannealoite tuli ajankohtaiseksi kaikissa Pohjoismaissa Anneli

Jäätteenmäen ja muutamien muiden suomalaisten kansanedustajien

Pohjoismaiden neuvostossa tekemän ponnen perusteella. Suomessa ja Ruotsissa asiaa valmisteltiin oikeusministeriöissä. Norjassa ja Tanskassa asia jäi hieman taka-alalle”, Mickwitz sanoo.

Philip Morrisin strategiana oli ”ylläpitää, päivittää ja laajentaa

niiden olemassaolevien yritysten, organisaatioiden, tutkijoiden,

poliitikkojen, lakimiesten ja toimittajien verkostoa, jotka vastustavat lakialoitetta”. Philip Morris etsi henkilöitä, jotka olisivat halukkaita ja kyvykkäitä hyökkäämään lakialoitetta vastaan julkisuudessa.

Tätä tarkoitusta varten käytiin läpi muun muassa lakimiesliiton jäsenluetteloa. Ryhmäkanteesta kirjoitti muun muassa Philip Morrisiin asiakassuhteessa olleen Asianajotalo ANPR:n Pekka Puhakka, joka arvioi lakiesitystä Suomen asianajajaliiton Defensor Legis -lehdessä.

Mediaa pyrittiin hallitsemaan tuottamalla ryhmäkannetta vastustavia mielipidekirjoituksia lehtien yleisönosastoihin. Julkisuuskampanjaa oli

tarkoitus kehittää yhdessä mediakonsulttien kanssa, jotta ajoitus ja vaikuttavuus onnistuisivat täydellisesti.

Elokuussa 1995 Johan Puotila tapasi Lasse Lehtisen ja suomalaisen

tv-toimittajan, joka oli onnistunut myymään esimiehilleen ajatuksen ryhmäkannetta koskevasta jutusta. Puotila ehdotti, että Philip Morris järjestäisi Lasse Lehtisen matkalle Yhdysvaltoihin yhdessä kyseisen

toimittajan kanssa.

Lisäksi aikomuksena oli järjestää hyvin ajoitettuja keskustelutilaisuuksia ja seminaareja, joissa ryhmäkannetta vastustavat äänet tulisivat näkyvästi esille. Henkilökohtaisen lobbauksen kohteena olivat toimittajat, kansanedustajat ja puolueiden

virkailijat.

Vaalien jälkeen Philip Morrisin tilannetta helpotti se, että

oikeusministeriksi tuli ryhmäkanteeseen kielteisesti suhtautunut Sauli Niinistö. Joulukuussa 1995 laaditun suunnitelman mukaan pyrittiinkin rohkaisemaan Niinistöä ryhmäkanteen vastustamisessa.

Philip Morris oli saanut tietää, että Niinistö suunnitteli selvitystä, jossa tutkittaisiin mahdollisen ryhmäkanteen kansainvälisiä vaikutuksia. Yhtiö pyrki vaikuttamaan selvitysryhmän kokoonpanoon.

Philip Morris halusi, että ryhmäkanne leimattaisiin Suomessa yhdysvaltalaiseksi ”hullutukseksi”, joka oli lähinnä sikäläisten

lakimiesten ahneuden tulosta. Julkisessa keskustelussa lobbarien suunnitelmat alkoivat purra. Joulukuussa 1995 laaditussa

suunnitelmassa todettiin, että elinkeinoelämää, päätöksentekijöitä

ja mediaa oli lobbailtu voimallisesti.

Helsingin Sanomat ja Kauppalehti olivat kovasti kritisoineet ryhmäkannetta. Demokraattisten lakimiesten järjestämässä tilaisuudessa Amer-yhtymän lakimies kertoi, että Miamin tupakkajutussa kantajat jäivät nuolemaan näppejään, kun korvausrahat menivät tutkimukseen ja asianajajille.

Philip Morris ei missään tapauksessa halunnut, että ryhmäkanteen vastustaminen yhdistettäisiin tupakkateollisuuteen. Lain valmisteluun osallistunut Kuluttajien vakuutustoimiston johtaja Irene Luukkonen

ei huomannut, että tupakkateollisuus olisi vastustanut ryhmäkannetta.

”Vastustajat vetosivat amerikkalaiseen ryhmäkannejärjestelmään ja sen negatiivisiin puoliin voimakkaasti. Mutta en muista tupakkayhtiöiden mukanaoloa millään tavalla.”

Kesäkuussa 1996 laaditussa suunnitelmassa näkyy jo se, että

tupakkateollisuus uskoo pahimman uhan väistyneen. Oikeusministeriö

oli nimittänyt uuden työryhmän, jonka kokoonpanoa Philip Morris piti aikaisempaa tasapuolisempana. Suunnitelmassa arvioitiin, että uusi

työryhmä antaisi teollisuudelle erinomaisen mahdollisuuden

tuoda esiin omia näkökulmiaan.

Suunnitelmassa korostettiin edelleen median roolia. Tavoitteena

oli saada aikaan julkista kritiikkiä, mutta estää keskustelun tyrehtyminen liian aikaisin.

Elokuussa 1997 oikeusministeriön toimikunta antoi riitaisan esityksen. Keskuskauppakamarin eriävässä mielipiteessä todettiin, että ”ryhmäkannelainsäädäntö veisi Suomea kohti amerikkalaistyyppistä asianajajavetoista käräjöintiyhteiskuntaa”. Toimikunnan enemmistö

ehdotti kuitenkin Suomen oloihin räätälöityä ryhmäkannetta,

joka ei olisi enää lainkaan koskenut tupakkateollisuutta.

Ryhmäkanne yhdistettiin edelleen – juuri kuten Philip Morris oli halunnut – Yhdysvalloissa nostettuihin älyttömiin oikeudenkäynteihin ja tähtitieteellisiin vahingonkorvauksiin.

Niinistön jälkeen oikeusministeriksi tuli Kari Häkämies,

joka jatkoi ryhmäkanteen valmistelua. Tämän jälkeen oikeusministeriksi nimitetty Jussi Järventaus ilmoitti huhtikuussa 1998, ettei hallitus anna esitystä ryhmäkannelaista. Sen sijaan hallitus aikoi parantaa kuluttajansuojalainsäädäntöä. Syynä ryhmäkanteen hyllyttämiseen mainittiin se, että se olisi vahingoittanut Suomen mainetta kansainvälisten sijoittajien silmissä.

Muualla Pohjoismaissa ryhmäkanne ei kuollut. Ruotsi sai tänä vuona lain ryhmäkanteesta. Norjassa hanke on myötätuulessa.

Heikki Hiilamo