Mihin unohdimme venäläisen elokuvan?
Vieraampien elokuvamaiden tuotantoa esitteleviä pienimuotoisia tapahtumia näyttää syntyvän yhä enemmän sitä mukaa, kun kaupallinen ohjelmistomme kapenee.
Emme tunne venäläistä elokuvaa. Kun Andrei Kontshalovskin monikansallinen yhteistuotanto Sisäpiiri (1991) pudotetaan laskuista, oli Aleksandr Rogozhkinin Käki (2002) ensimmäinen venäläiselokuva sitten Neuvostoliiton hajoamisen, joka sai maassamme teatterilevityksen. Venäjä ei siis sytytä meitä edes filmeillään, mikä kertoo lähinnä suomalaisten välinpitämättömyydestä ja tietämättömyydestä.
“Venäjällä tehdään 150 pitkää elokuvaa vuodessa”, kertoo Kino Lokakuu -festivaalin taiteellinen johtaja Kari Pirhonen. “Suomalaiset festivaalit esittävät elokuvia joka puolelta Aasiaa, mutta naapurista eivät juuri mitään, vaikka venäläinen elokuva kiertää jatkuvasti muualla. Teatterilevityksessä näemme 1–2 filmiä vuodessa. Emme oikeastaan sitäkään.”
Neuvostoliitto tuotti maailman hienoimpia elokuvia. Venäläisen elokuvan tilannetta ei viime aikoina ole suomalainen tullut ajatelleeksi. Tähän sumeaan näköalaan on syynsä. “Kosmos-filmi vaikutti Suomessa yli 40 vuotta. Se oli neuvostoliittolaisen Sovexport-yhtiön omistuksessa, levitti runsaasti elokuvia ja omisti myös oman teatterinsa Helsingissä. Kun yhtiö asetettiin tulosvastuuseen Neuvostoliiton romahtaessa, se teki konkurssin”, kommentoi elokuvatutkija Velipekka Makkonen.
Neuvostoelokuva oli pitkään viikottaista perusohjelmistoamme. Sittemmin muut maahantuojat eivät innostuneet itärajan taakse. “Se johtui pitkälti ennakkoluuloista”, kommentoi Makkonen. “Heti ajateltiin, etteivät ihmiset halua nähdä mitään venäläistä. Ne muutamat elokuvat, jotka on maahantuotu, eivät ole menneet erityisen hyvin kaupaksi, mutta ei niiden markkinoinnin eteen ole myöskään tehty juuri mitään.”
Helsinkiin vierailulle saapuvan ohjaajan Marina Razbezhkinan elokuva Vremja zhatvy (“Elonkorjuuaika”) on tunnin kestossaan todellinen voimannäyte. Lapsen näkökulmaan viritetty surumielinen teos merkitsee huumaavaa paluuta venäläisen elokuvan kauneimpiin perinteisiin, mutta antautuu lopussa myös avosilmin nykyaikaan kaikessa traagisudessaan.
Klassinen Sovcolor-värimenetelmä sävyttää kuvaelmaa 1950-luvun alun maaseudusta ja pienessä mökissä elävästä perheestä, jonka äiti palkitaan punalipulla sosialistisen työn sankarina. Lippu ei meinaa saada rauhaa hökkelin hiiriltä ja äiti ajautuu hiljalleen neurooseistaan hulluuden partaalle. Tämä voisi olla hauskaa, mutta dokumenttiohjaajana aiemmin tunnettu Razbezhkina luo filmistään pakahduttavan. Jokainen kuva on tärkeä ja tapahtuu kuin unessa.
Vaikuttava työ on myöskin toisen vierailijan, Venäjän tunnetuimpiin kuuluvan ohjaajan pojan Aleksi German Jr.:n Garpastum. Ensimmäisen maailmansodan mentaaliset ja ruumiilliset vaikutukset näyttäytyvät muutamien jalkapalloa rakastavien nuorten miesten kamppailuna. Utuisissa maisemissa liikkuva elokuva luo aivan omanlaisensa vaikutelman ajan kulumisesta. Väkivalta näyttäytyy liki tunteettoman katseen läpi ja sitäkin realistisempana. “Suuri aihe” tiivistyy toteavaksi ilmaisuksi, jossa hävityksen jälkeenkin potkitaan yhä palloa.
Kari Pirhosen mukaan Kino Lokakuu pyrkii vuosittaiseksi tapahtumaksi. Elokuvien lisäksi festivaali tarjoaa asiantuntijaseminaarin. Juhlakonserttia varten Marko Haavisto ja Poutahaukat ovat harjoitelleet kavalkadin venäläisiä iskelmiä.
“Kaikista taidemuodoista elokuva on meille tärkein”, tiesi Lenin jo 1920-luvulla. Neuvostoelokuva kärsi aina valtion sensuurista, mutta tänä päivänä elokuva näyttäisi elävän ja voivan hyvin Venäjällä myös kipeine yhteiskunnallisine aiheineen. Sen näkyvyys on laajaa myös televisiossa, kunhan se ei suoraan kritisoi nykyisen presidentin ja hallituksen toimintaa.
Kino Lokakuu -festivaali Helsingissä 2.-8.10. ja Tampereella 9.–29.10.
Eero Tammi
