Mitä lehmä tekee?

Tarina: Aviomieheni oli kunnon mies. Hän osasi käyttäytyä asiallisesti, ja harrastuksetkin olivat terveet: hän ampui.

Aviomieheni oli kunnon mies. Hän osasi käyttäytyä asiallisesti, ja harrastuksetkin olivat terveet: hän ampui.

Minä olin mustasukkainen aseille. Minun seurassani kadonnut ilo ja suora ryhti palasivat oitis, kun oli tiedossa iltapäivä harrastuksen parissa.

En ole koskaan oikeastaan tuntenut tarvetta kaunistella totuutta tai pystytellä kulisseja, mitä nyt ehkä kotiväen suuntaan. Mutta en ole myöskään oikein osannut avautua puolitutuille ihmisille, ja varsinaisia ystäviä minulla ei ole lapsuusajan jälkeen ollut. Siksi juuri kukaan ei tiennyt, että en kauhean hyvin viihtynyt avioliitossani.

Siskon kanssa yritin luoda lapsuus- ja nuoruusiän vihanpidosta päästyämme jonkinlaista sisarellista ystävyyssuhdetta tai ystävällistä sisaruussuhdetta. Jonkin aikaa se melkein toimi. Sitten sisko sai lapsen, ja tapaamisillamme oli aina mukana myös hänen pikku tyttärensä. Enää se ei toiminut.

Tunsin itseni tarhantädiksi, joka on valinnut väärän alan, kun konttasin lattialla lapsen seurana. En jaksanut aidosti innostua siskon tytön ensimmäisistä hampaista, ensimmäisistä sanoista enkä ensimmäisistä askeleista.

Edellisestä tapaamisestamme on jo kauan. Istuimme taas kerran lattialla, kaikki kolme. Sisko osoitteli kuvakirjan värikuvia ja kyseli, mitä kukakin ja mikäkin siinä tekee. ”Mitä lehmä tekee?” sisko kysyi, kun oli käsitelty bussinkuljettajan ja maanviljelijän tekemiset. Olisin halunnut vastata, että tutkii lapsensa kanssa joutavaa kirjaa eikä mitenkään huomioi siskoaan. Mutta olin hiljaa. Ja tunsin itseni ihan helvetin yksinäiseksi.

Suurimman osan elämästäni olen tuntenut itseni yksinäiseksi. Avioliittokaan ei korjannut tilannetta. Vaikka usein viihdyn yksin, yliannos mitä tahansa herkkua on turmioksi.

Pahinta, mitä avioliitossani yksinäisyyden ohella koin, oli vähättely, latistaminen. Minulla ei esimerkiksi ollut pääsyä miehen harrastukseen. Vaikka hän jaksoi luennoida minulle pistooleista, kaliipereista, aseluokista ja voimakertoimista, luodeista ja luotien painosta sekä niiden lentonopeuksista, minä en saanut koskaan kokeilla ampumista hänen aseillaan.

”Ei sulla ole lupaa käyttää astetta. Eikä näitä opi käyttämään tosta vaan.”

Mies, jota minä kunnioitin ja arvostin, osoitti monin eri tavoin, etten minä ole hänen kunnioituksensa arvoinen. Hän lateli silloin tällöin hellittelynimiään: ”Typerä ämmä!” ”Saatanan lehmä!” Minä vihasin yli kaiken sitä, että mies lapioi niskaani sovinistista sontaa, vaikka minä yritin riidellä reilusti. Solvaamisen sijaan sivalsin sarkasmilla ja pistelin tarkoin veistellyillä piikeillä.

Tosin en olisi samalla mitalla voinutkaan vastata, kielemme on miehen puolella. Naista voi haukkua ämmäksi, mutta miehen äijittely kuulostaa silkalta imartelulta. Eikä ylennä naisen mieltä kuulla olevansa lehmä, mutta miehen nimittely sonniksi sen sijaan ylentää paitsi mielen myös potenssin.

Jos mies käyttäytyy alhaisesti, onko miehen lyöminen sitten lopulta kovin väärin? Eikö nainen saa olla alhainen takaisin? Jos mies pelaa epäreilusti, miksi naisen pitäisi jaksaa olla reilu?

Yhden mieheni pistooleista otin salaa itselleni. Hän oli hylännyt aseen ja haudannut sen kellarikoppiin muun romun sekaan. Se oli hänen pistooleistaan kuulemma vanhin, halvin ja huonoin. Minusta se oli niistä kaunein. Sen teräksinen kiilto ja siro muoto miellyttivät minua.

Harjoittelin aseen lataamista ja opin sen. Avioliiton loppuvaiheessa säilytin asetta ladattuna naistenlehtipinon takana olohuoneen senkissä. Leikittelin ajatuksella, että tartun pistooliin, kun saan lopullisesti tarpeekseni.

Mutta ei meitä kuolema erottanut vaan käräjäoikeuden päätös. Minun oli lopulta pakko eron kivusta ja vahvoista tunteistani huolimatta purkaa itseni irti hänestä, säie säikeeltä. Oikeastaan se oli ensimmäinen tuomioni: minulla on todisteena paperi, jossa minut ja mieheni tuomitaan avioeroon.

Minua on luonnehdittu väkivaltaiseksi, ja ajattelen minä itsekin sellainen olevani. Mutta en minä mäiski kadulla vastaan tulevia ihmisiä enkä illanviettojeni päätteeksi pyykkää verisiä vaatteita. Monet ihmiset kuitenkin kuvittelevat niin. Kavahtavat, jos saavat kuulla, mitä olen tehnyt. Luulevat, että ovat tappolistallani seuraavana.

Tappolistaa minulla ei ole koskaan ollut, ketään en ole suunnitellut tappavani. Ja mikä se sellainen tappaja oikein on? Jotenkin ajattelisin, että tappaja tappaa toistuvasti. Siivooja siivoaa monena päivänä viikossa, nuohooja nuohoaa kerta toisensa jälkeen. Mutta tappajaksi pääsee vähemmälläkin tappamisella.

Minä tapoin kerran. En vähättele. Vein yhden ihmisen hengen, siitä en pääse mihinkään, enkä yritäkään. Mutta tappaja – eikö se ole vähän liikaa?

Siitäkin minua on syytetty, että nautin muiden ihmisten satuttamisesta. Ei pidä paikkaansa. Jokainen isku on bumerangi. Takaisin iskevät syyllisyys, itseinho ja katumus.

mainos

Miksi minusta tuli väkivaltainen ihminen? En minä tiedä. Kysyvä on pahan kerran eksynyt tieltään. Enkä edes halua selitellä tai etsiä syytä muista.

Sellaiset typeryydet, joille muut ihmiset naurahtavat, saavat minun sormeni nyrkkiin. Vihan ryöpsähdys ja pimeyden hetki on lyhyt, mutta laukaisee usein heti toiminnan. Kun lapsi irvistää kadulla, en naurahda vaan haluan iskeä lasta päähän niin että lapsi kaatuu rähmälleen. En minä niin ole vielä tehnyt, mikä on jonkinlainen osoitus siitä, että joskus minäkin hillitsen itseni.

Itsehillinnästä vankilan psykologikin on minulle jauhanut. Pitäisi laskea kymmeneen tai pinkaista hölkkälenkille, kun silmissä alkaa näkyä punaista ja mustaa, kun korvissa kohisee ja voima puskee minusta ulos. Vaan kun minulla ei ole laskupäätä eikä lenkkitossuja.

En tiedä, milloin olen tehnyt ensimmäisen väkivallantekoni. Ehkä voiman väärinkäytön ensimmäisiä merkittäviä tapauksia oli, kun aloin nipistellä yläkerran vauvaa. Minä olin viisivuotias ja päivisin hoidossa naapuritalossa. Lähdin sieltä kotiin, kun hoitotäti sanoi, että kello on puoli viisi. Siihen aikaan yläkerran Matias aika usein nukkui lastenvaunuissa talomme pihalla. Monta kertaa ohi kävellessäni työnsin käteni vaunuihin ja nipistin vauvaa kunnes hän itki. Sitten menin sisälle. Jos Matiaksen äiti tai joku muu olisi yllättänyt minut käsi vaunuissa, olisin sanonut pistäneeni tuttia Matiaksen suuhun.

Matkallani kohti aikuisuutta tartuin jossain vaiheessa kuristusotteella äitiäni kaulasta, potkaisin parasta ystävääni, läimin joitakuita poikaystäviäni.

Jonkin aikaa eron jälkeen tapasin kotikaupunkini lyhytelokuvatapahtumassa miehen, jonka kanssa lakkasin olemasta yksinäinen. Se oli merkittävä parisuhde, tärkeä ihmissuhde. Se oli antoisaa ystävyyttä ja tyydyttävää läheisyyttä, mutta ei suurta rakkautta. Aviomieheni oli ensimmäinen ja ainoa suuri rakkauteni.

Mies oli ohjaaja, ja hetken verran hän oli elämäni spottivalo. Puhuimme paljon ja tunsimme ymmärtävämme toisiamme. Olimme molemmat eronneita ja jo kai jotakin oppineet. Varoimme vanhoja virheitämme ja yritimme pitää hyvää hengissä. Muistimme sanoa kiitos ja anteeksi ja olet tärkeä.

Mutta sekin meni lopulta pieleen, mahdollisimman pahasti. Minä istuin olohuoneen lattialla senkin edessä ja lajittelin naistenlehtiä säilytettäviin ja pois heitettäviin. Päätin säästää pari vuotta vanhan lehden, jossa esitellään vuoden erityisopettajaksi valittu nuori komea mies – lapsuuden kodin yläkerran Matias.

Meille tuli riitaa pikku jutusta. Mies kysyi väärällä äänensävyllä, miksi minä säilön valtavia määriä vanhoja lehtiä. Hänen mielestään ne joutaisivat lehtikeräykseen joka ikinen, samoin kuin kaikki se muu epämääräinen paperitavara, jota olen levitellyt lattialle, sohvalle sekä tuoleille ja jota pursuilee laatikoista. Minä julistin oikeuttani säilyttää ja korostin joka paperin tärkeyttä. Tähän lisäsin, ettei ainakaan yhtään vähemmän ärsyttävää ole jättää pesemättä paskaroiskeitaan vessanpöntöstä tai raapia vehkeitään ruokapöydässä.