Diggari etsii aina uusia Neverlandeja.

Tuhannen taalan kysymys! Jazzhan on Yhdysvaltain etelävaltioiden mustan väestön keskuudessa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa ensimmäisiin selviin muotoihinsa hahmottunut musiikin laji, joka aluksi tanssimusiikkina ja myöhemmin taidemusiikkina on levinnyt maailmalle.

Ensikosketukseni jazziin sain kuullessani swingiä. Monet puritaanit eivät pidä sitä edes jazzina. Halusin oppia lisää tuosta jännittävästä ja koko kehoa heiluttavasta musiikista. Jazzin kuuntelu vaatii opiskelua.

Olen huomannut, että monet jazztyylit, joista en ole aluksi pitänyt, ovat tulleet kuuntelun jälkeen mieluisiksi. Jazzin kuuntelu ei perustu pätkääkään tietoon vaan saatuihin tunteisiin. Jatkuvaa tunnelmamusiikkia.

Olen kuullut, että jazzia pystyy diggaamaan vain pari prosenttia ihmisistä. Oli luku mikä hyvänsä, marginaaleissa ja vähemmistöissä liikutaan. Louis Armstrong sanoi jo ajat sitten, että ihmiset, joiden täytyy kysyä mitä jazz on, eivät koskaan tule sitä tietämään. Parempi unohtaa koko juttu.

Jazzissa on tärkeämpää se, miten soitetaan kuin se, mitä soitetaan. Se on siis paremminkin tulkitsijan kuin säveltäjän musiikkia. Jazz perustuu pääosin improvisointiin.

Äänilevyt ovat perusmuuria, mutta jazz on parhaimmillaan livekonserteissa. En ole syttynyt siitä, että jonkun artistin täytyy esittää ohjelmansa tismalleen samoin kuin mitä se oli aikoinaan tehdyllä levyllä. Jazzissa tällaista ei tapahdu.

Coleman Hawkinsin levytettyä vuonna 1939 uraauurtavan Body and Soul -kappaleensa. Häntä pyydettiin usein se soittamaan samalla tavalla. Hän ei koskaan edes yrittänyt tehdä niin.

Jokainen ihminen valitsee musiikkinsa oman nautintonsa mukaan. Jazzkonserteissa tunnen olevani enemmän omieni seurassa kuin esimerkiksi massahurmoksisessa jeejee-meiningissä.

Olkoonkin, että kuulumme vähemmistöön. Minulla on halu löytää aina vain uusia Neverlandeja.

Pertti Laesmaa