Mies, nainen & missio

Lukuaika: 10 minuuttia

Mies, nainen & missio

Martikaisella on missio – kannabiksen oikeinkäyttö.

Se tapahtui kymmenen vuotta sitten. Huomioni kiinnittyi kaverini pöydällä seisovaan eriskummalliseen kapistukseen. Esine oli lasinen, läpinäkyvä, elegantti, suorastaan kaunis. Se pysyi pystyssä taiteellisen, mutta käytännöllisen muotoilunsa ansioista. Bambunkaltainen varsi teki sen itämaisen eksoottiseksi. Esine sopi käteen täydellisesti. Se oli piippu, hienoin koskaan näkemääni.

Sillä pystyi polttamaan muutakin kuin tupakkaa.

”Se on martikainen”, kaverini sanoi.

”Martikainen? Joku lempinimi?” kysyin.

”Ei kun niitä tekee joku Martikainen. Se on kotimainen.”

Halusin tietää enemmän, mutta kaverini tiedot loppuivat siihen.

Vuosien vieriessä näin martikaisia muuallakin. Jokainen kappale oli numeroitu ja signeerattu. Piipusta oli tullut kulttiesine. Mutta itse tekijästä, Martikaisesta, kuulin vain huhuja Suomenlinnassa asuvasta lasinpuhaltajasta.

Päätin haastatella Martikaista, mikä osoittautui vaikeammaksi kuin luulinkaan. Haku Googlella osoittautui turhaksi – Martikaisesta ei ollut netissä mitään tietoa. Osoitetta oli mahdoton saada: Martikainen on poste restante.

Piippu.com myy martikaisia, joskin käyntihetkelläni kaikki piiput olivat loppuneet. ”Martikaisilla on paljon suurempi kysyntä kuin tarjonta”, myyjä sanoi. ”Niitä menisi vaikka kuinka paljon.”

Heillä ei ollut Martikaisen yhteystietoja. Ihmettelin, miten se on mahdollista.

”Martikainen on tosi taiteilijapersoona. Hän tuo meille piippuja aina silloin tällöin, miten sattuu.”

Muissa liikkeissä tulos oli sama – Martikainen tuo piippujaan, kun häntä huvittaa. Annoin periksi. En voinut muuta kuin jättää tietoni ja pyytää, että he antaisivat ne Martikaiselle. Tapaus Martikainen näytti pysyvän mysteerinä.

Kunnes eräänä yönä kännykkääni saapui tekstiviesti: Martikainen tässä terve. Voisitko kertoa mistä on kyse…

Tapaan hänet Suomenlinnan muureilla. Hahmosta ei voi erehtyä. Olen vihdoin löytänyt Martikaisen.

Timo Martikainen on 56-vuotias helsinkiläismies, keskimittainen ja hoikka. Ulkoisesti hän näyttää vanhalta hipiltä: pitkät hiukset ja letitetty pujoparta, joka roikkuu vyötärölle. Hän pukeutuu siististi ja värikkäästi suoriin housuihin ja kauluspaitaan. Hän puhuu matalalla, hiljaisella äänellä, ja silloin tällöin, innostuessaan, hänen äänensä nopeutuu, kädet heiluvat sanojen tukena ja silmiin tulee poikamaista pilkettä. Hän nauraa paljon. Pidän hänestä heti.

Varmistan vielä, että hän on halukas haastatteluun. ”Jos sä et ite kerro itsestäs, niin muut käy keksimään huhuja”, Martikainen sanoo. ”Henkilökohtaisesti mä en pidä julkisuudesta, mut nyt kun mä oon löytäny mun mission, niin kait mun on pakko tulla esiin.”

Ja mikä on Martikaisen missio?

”Kannabista ei pidä polttaa. Sitä tulee syödä.”

Paksujen puuovien takaa paljastuu kiviseinäinen tila. Ensimmäinen mielleyhtymä on Pelle Pelottoman paja. Tavaraa riittää katosta lattiaan; enimmäkseen keksintöjä omasta takaa. Mukaan mahtuu vielä keittiö, olotila sekä työpiste, jonka ääressä Martikainen valmistaa piippujaan.

mainos

Istuudun ja katselen julistetta, jossa Ihmemaan Liisa juttelee vesipiippua polttavan kaalimadon kanssa, kun Martikainen sanoo: ”Varo tuota puujakkaraa. Sen alla on hämähäkin pesä.” Lattialla seisovan puupölkyn alta pilkottaa valkoista rihmastoa.

Martikainen kaivaa esiin talouspaperirullan keskiosaa muistuttavan putken, jonka molempiin päihin on kiinnitetty linssit. ”Tällä mä seuraan niitten elämää. Niillä näkyy kahdeksan silmää otsassa!” hän nauraa.

Martikainen ei asu ihmepajassaan yksin. Pari vuotta sitten eräs Nina tuli kysymään, voisiko Martikainen tehdä hänelle solkia hamppuvöihin. Soljet ovat yhä suunnitteilla, mutta pariskunta on ollut yhdessä siitä lähtien.

Nina Seppälä, 32, istuu Martikaisen vierellä punoen kalastajalangasta hamppuvyötä, joita hän valmistaa myyntiin. Arkisin Nina työskentelee myymälävastaavana.

He ovat itseoppineita käsityöläisiä, kasvissyöjiä, kumpikaan ei käytä alkoholia ja molemmilla on erityiskiinnostuksena kannabis: Martikaisella piippujen kautta, Nina puolestaan tutkii hyötyhampun ominaisuuksia ja käyttömahdollisuuksia. Ja niitähän riittää.

Nina kertoo, että hamppua on viljelty ja käytetty Suomessa 1940-luvulle asti. Hampusta on tehty köyttä, kangasta ja vaatteita. Klassiset kalevalaiset asut, joita näkee Akseli Gallen-Kallelan töissä, on tehty hampusta.

Karjalaisessa keittiössä hamppu on ollut hyvinkin tyypillinen ruoka-aine. Ortodoksisessa kevätpaastossa liha ja kala korvattiin hamppuöljyllä ja hampunsiemenillä. Niillä ei ole huumaavia vaikutuksia. Nykyään käytetään soijaa, mutta mistäs sitä olisi aikoinaan saatu?

Hamppu on 20 aminohapollaan ravintokunnan proteiinipitoisin kasvi, soijan kilpailija. Nina ihmettelee, miksi lihakarjan kasvattajat ostavat eläinten rehuksi soijaa Kauko-idästä tai usa:sta suurin kuljetusmaksuin, kun hamppua voitaisiin viljellä paikallisesti?

Martikainen aloitti pilvenpolton teini-ikäisenä. Ensimmäinen kerta ei ollut erityisen mieleenpainuva:

”Mä ihmettelin, ett toimiiks tää vai eiks? Ja sehän oli loppujen lopuks se suurin viehätys siinä, ett sitä poltettiin ja naurettiin vaan, tuntikausia”, Martikainen sanoo.

Sitten hän kiinnostui filosofiasta, buddhalaisuudesta ja itämaisista uskonnoista. Ja pilvenpoltto sopi siihen. ”Siinä on jotain meditatiivista.”

Nina huomauttaa tutkimuksesta, jonka mukaan kannabis johtaa aivoja alfa-taajuustilaan, joka on tuttu uni—valverajamailta ja meditaation tietyistä vaiheista.

Vuonna 1974 Martikainen valmistui mattoasentajaksi. Hän oli 24-vuotias ja tajusi jo varhain, ettei ollut ollenkaan oikealla alalla. ”Polvet ei kestäneet päivittäistä konttaamista eikä työskentely liimanhajussa ja rakennuspölyssä ollut mun juttu.”

Hän ei välittänyt herätyskelloaamuista eikä viettämästään kaksoiselämästä. ”Mä polttelin pilvee vapaa-ajalla, olin ikään kuin eri ihminen kuin siellä mattoasentajana, missä ei voinu puhuu koko aiheesta.”

Noihin aikoihin hän kyläili kaverinsa luona Inkoossa.

”Se asui vanhassa maatalossa, sillä oli siellä pieni työhuone ja se teki parkkinahkavöitä. Se myi niitä liikkeisiin, toreille ja markkinoille. Mä tajusin, ett pahus soikoon, tällä laillakin voi elää, tehdä kotona töitä!”

Esimerkistä innostuneena Martikainen muutti Savitaipaleelle vanhaan kansakouluun, aloitti parkkinahkavyöbisneksen, ja törmäsi ongelmaan: kunnollisia solkia ei saa mistään.

”Sama juttu kuin mulla”, Nina huomauttaa.

Tee-se-itse-miehenä Martikainen rakensi sulatusuunin ja opetteli valamaan metallia. Hän näyttää tekemäänsä vyönsolkea, jonka keskelle on upotettu fossiili. Niitä tuli Suomeen purjelaivojen painolastina.

”Kun mulla oli metallinsulatusuuni, niin kerran rikottiin sinne lasipulloja ja yritettiin puhaltaa lasia. Se nyt ei toiminut, mut jonkinlainen kipinä siitä muodostui.” Joitakin askartelukirjoja luettuaan Martikainen valmisti hajuvesipulloja Frantsilan yrttitilalle. Siinä sivussa hän kehitteli korun.

mainos

Nina näyttää kaulassaan ja korvassaan roikkuvia koruja: miniatyyripulloja, joiden sisällä on värillistä nestettä.

”Näihin voi laittaa hajuvettä sisälle pienellä pipetillä. Se ei lähe pintajännityksen ansioista kuin haihtumalla”, Martikainen valistaa. ”Tosin näissä pulloissa on bakteeriväriä, oon saanut sitä joskus Fazerin leipomon laboratoriosta. Elintarvikevärit toimii kans, mut ne sakkaantuu ajan myötä.”

Seuraavaksi Martikainen sai idean tehdä kukka-amppeleita. Hän maksoi ravintoloiden varastomiehille 50 penniä kappale hienoista viini- ja konjakkipulloista, joiden kylkiin hän porasi reikiä. Sisälle voi laittaa multaa ja köynnöskasveja.

”Kyl mä olin ihan täystyöllistetty niiden kanssa. Mä elin sillä muutaman vuoden 80-luvun alussa, mutta oli se kyllä aikamoista taisteluu.”

Martikainen kehitti pulloista myös kynttilälyhtyjä. Hän osoittaa katosta roikkuvia pulloja. ”Tuossa niitä on, sellaisia sähkölamppuversioita. Kynttiläversioissa se sydänlanka ei ollut mitenkään päällystetty, sehän imi vettä itseensä ja rätisi ja räiskyi – eikä palanu, kunnes mä dippasin sydänlankoja juustonkuorivahassa. Mut kun mä sain sen toimimaan, niin, hassua kyllä, mä jo innostuin jostain muusta.”

Tarkalleen ottaen kellonvalannasta. ”Suomessa ei oo tänä päivänäkään kuin neljä tai viisi kellonvalajaa, sillä tekotapa on ammattisalaisuus, joka kiertää korkeintaan suvussa”, Martikainen sanoo. ”Tattarisuolla asui puisessa junanvaunussa eräs pahasti alkoholisoitunut tyyppi, joka välillä veti jopa sinolia, oikein tenttumies. Mut se oli vanha metallinvalaja, ja sil oli sellainen aika primitiivinen valimojärjestelmä.”

Martikainen meni miehelle apulaiseksi muotteja paistelemaan. Mies itse oli kopioinut mallinsa vanhasta venäläisestä vellikellosta. ”En mä siitä juuri palkkaa saanut, muuta kuin ett pystyin pöllimään siltä tietoa. Näin millaiset ne työkalut on, ja miten se tapahtuu se kuorimuottijärjestelmä.”

Seuraavat vuodet Martikainen kiersi kaupungista toiseen painavia kellokasseja kantaen. ”Mut se oli aika rankkaa, kun kauppiaatkin kyseli, ett mitä näillä voi tehdä? Ei kukaan käytä enää vellikelloja. Mä kypsyin siihen todellakin.”

Martikainen pohti, mikä olisi sellainen tuote, jonka käyttöä ei tarvitsisi selitellä.

Kannabista poltetaan yleensä tupakkaan sekoitettuna jointtina. Martikainen suosittelee piippua. ”Jointti päästää 70 prosenttia läpi ihmisen elimistöön kaikesta siitä kuonasta mikä piippulla polteltaessa jää piippuun.”

Martikainen teki ensimmäiset piippunsa vuolukivestä. Se ei ollut hyvä ratkaisu. ”Piippumateriaalina vuolukivi on vääränlainen, sillä se varaa lämpöä itseensä. Jos piippu ei kuumene riittävästi, niin sinne seinämiin jää palamatonta, ja vuolukiveen varsinkin jää ihan älyttömästi.”

Vuonna 1987 Martikainen siirtyi käyttämään laboratoriolasia piippujen valmistukseen. Hän vaihtoi niitä pilvikauppiaille pilveen. Eräs kauppias innostui lasipiipuista ja tilasi Martikaiselta 200 kappaleen erän. ”Kyl se myi ne, joo ja hinku niitä lisää, mut en mä sit niitä jostain syystä koskaan saanut tehtyä.”

”Ei täällä ollu oikeen varsinaisesti mitään liikettä, mihkä mä oisin iljenny mennä niitä tarjoomaan”, Martikainen sanoo. Piippuja myytiin aluksi Havanna-aitassa ja myöhemmin Arkadian tupakassa, missä niitä meni aika vilkkaasti. ”Silloin mä tajusin, ett tässähän on tuote, jonka avulla vois tosiaankin elää. Mut sekin meni konkkaan se liike. Mut mä olin jo siinä bisneksessä sillä lailla mukana, ett en mä sitä lopettanut.”

Martikainen myi piippuja seppäkaverinsa pöydänkulmalla Wanhan joulumyyjäisissä Helsingissä. ”Mä olin varmaan ruokatauolla, ja se seppä myi niitä. Sellainen vitsiniekka se tyyppi, ett ei se niitä suoranaisesti piippuina myynyt, vaan kynttilänsammuttimina. Se myikin jollekin mummolle kaksi kynttilänsammutinta”, Martikainen nauraa.

”Joku tyyppi tuli kyselemään, ett mitä nää on? Seppä sanoi ett kynttilänsammuttimia. Heppu sanoi, ett joo joo kyl mä tiedän nää, meillä tuolla Pasilanmäellä on takavarikoitu näitä melkoinen määrä. Se oli huumepoliisi.”

Mutta piippujen, joilla voidaan yhtä hyvin polttaa myös tupakkaa, valmistus itsessään ei ole laitonta. ”Ei, ei mua oo koskaan kukaan siitä vaivannut”, Martikainen sanoo.

Vuonna 1989 Martikaisen asuttama kansakoulu myytiin, ja hän muutti takaisin Helsinkiin. Martikainen sai työtilat Lepakosta. Teemu Lehto, puuhamies Radio Cityn ja ATV:n takana, ehdotti piippujen numerointia. Siitä alkaen Martikainen on signeerannut ja numeroinut tekemänsä piiput. Piippu numero yksi meni Lehdolle. ”Tottakai sille annettiin se ykkönen, ku se oli sen idea.”

Myös piipun nimi tuli muualta. ”Itse en olis nimennyt piippua, vaan muusikko Mitja Tuurala suorastaan vaati ett se nimetään martikaiseksi.”

Homma lähti oikein tosi urakalla käyntiin, kun Kalevankadulle perustettiin Fabulous Paradice Tobacco 90-luvun alussa.

”Mä olin tehnyt niitä sinne hirveen määrän, yli 300 piippua. Yhtenä päivänä mä meen sinne piippujen kanssa ja kauppias seisoo kädet ojossa ett, ei Timppa, ei enää!” Martikainen nauraa. ”Mä tein sinne sellasen 300 piipun telineen seinälle, tosi hienon lasivitriinin. Vitriini törrötti tyhjillään ja ne joutu laittaan kaikkia koruja sinne, ett se ei ois ollu niin tyhjän näköinen.”

mainos

Martikainen oli löytänyt pääelinkeinonsa. Piiput vietiin käsistä. ”Se meni ihan älyttömäks.” Hän vei kauppaan 3–5 piippua kerrallaan ja ne myytiin parissa tunnissa. ”Kauppiaat kyseli, ett miks sä et Timppa tee näitä enempää, mieti nyt vähän miten paljon sulla ois fyffee! Mä olin ett hei, ei mua kiinnosta se fyffe sillä lailla. Vapaus on mulle paljon tärkeempää.”

Piippujen kehitystyö vei kymmenen vuotta. Martikainen kaivaa esiin joukon antikaisia, vanhimpia piippumalleja. ”Antikainen, niin kuin antik.” Antikaiset näyttävät yksinkertaisilta nykyiseen malliin verrattuna.

”Mitä ohuempi piippu, sitä parempi. Lasipiippu on tietenkin heikko, jos se on ohut seinämistään. Yritin vahvistaa piippua sivuvahvistuksilla, mutta siitä tuli heikompi, koska siihen tulee jännityksiä. 90-luvulla piippuja hajos ihan älyttömästi. Mä kypsyin ja tein tän”, Martikainen sanoo ja taputtaa rakentamaansa uunia.

”Mä oon eristäny tän vanhan grillin. Alla on sellainen leipägrillin 750-wattinen vastus, missä paistetaan lämpimii juustovoileipii. Mä saan tänne 600 astetta lämpöö.” Kuumennettu lasi lasketaan hitaasti lämpötilassa. ”Lasinpäästöuuni oli ratkaiseva juttu kehityksessä. Sen jälkeen kukaan ei oo koskaan valittanut mitään.”

Piipun varsi on järviruokoa, jota on käytetty polttamiseen jo tuhansia vuosia. Sitä Martikainen kerää Suomenlinnan rannoilta. ”Parikytsenttinen piipunvarsi on ihanteellinen. Jos lähtee liikenteeseen niin voi ottaa lyhyemmän.”

Piipun läppärauta oli myös pitkän kehittelytyön tulos.

”Jossain vaiheessa tuli purettua tuulilasinpyyhkijän sulka ja huomasin, ett siellähän on ihan oikeeta lattatyyppistä tavaraa. Tajusin, ett tuoltahan niitä saa linja-autovarikoilta ilmaseks.”

Eli jokaisen martikaisen sisältä löytyy palanen Helsingin kaupungin liikennelaitoksen, HKL:n, bussia.

Tapaamme seuraavana päivänä HKL:n Ruskeasuon varikolla. Tasan sovittuun aikaan, kello kolme, Martikainen saapuu paikalle nojapyörällään, siisteihin hamppuvaatteisiin pukeutuneena. Kiinnitän huomioni Martikaisen tyylikkäisiin aurinkolaiseihin. Niiden sangat on tehty tuulilasinpyyhkijän sulista. ”Nää on helistöt”, Martikainen sanoo. Hän on saanut ne vihreiden kaupunginvaltuutetulta Kimmo Helistöltä, joka on, kuten Martikainenkin, saunamiehiä.

Helistö pyörittää Helsinginkadun Arlan saunaa ja on Höyryklubin pomo. Höyryklubi kiertää telttasaunan kanssa ympäri maailmaa tehden saunakulttuuria tutuksi.

”Helistö on ensimmäinen saunamajuri ja mä oon toinen. Me kaksistaan pidetään tulta yllä ja heitetään löylyä. Sit on nää dj:t ja autokuskit sun muut siinä mukana. Aika vaativa homma, itse asiassa”, Martikainen sanoo.

Kuljemme varikon tyhjien hallien läpi. Kurkimme siirtolavoihin, joihin on kerätty purkujätteitä, mutta pyyhkijöitä ei löydy. Apaja on kuivunut. ”Mulla on vielä muutama sata jäljellä, pitänee etsiä muilta varikoilta”, Martikainen sanoo.

Ohitamme varikolla sijaitsevan Helsingin Keksijät ry:n Protopajan. En ylläty kuullessani, että Martikainen on jäsen. Pajalla on monenlaisia koneita jäsenten käytettävissä. Mutta patentteja Martikainen ei kannata. Ideoiden kuuluu olla vapaita.

Pyöräilemme Keskuspuiston halki. Martikainen makaa nojapyörässään rennon oloisena, mutta vauhti on niin luja, että minulla on vaikeuksia pysyä jopollani perässä.

Nojapyörä onkin jännä peli. Se kehitettiin samoihin aikoihin perinteisen polkupyörän kanssa. Nojapyörä on aerodynaamisempana ja ergonomisempana niin paljon perinteistä pyörää nopeampi, että vuonna 1934 kansainvälinen pyöräilyliitto UCI:n sulki nojapyörän ulos virallisista polkupyöräkisoista. Se oli lamauttava isku nojapyörille, jotka ovat nykyäänkin harvinaisia – ja kalliita.

”Kaveri tuo näitä maahan. Mä toimin vaan mannekiinina”, Martikainen sanoo. Hän ei vaivaudu juuri lukitsemaan pyöräänsä, sillä ”tottumattoman on vaikea edes tajuta mikä härveli tämä on.”

Martikaisella on tee-se-itse-nojapyöräprojekti. Suunnitteilla on valmiit lisäpalikat kokoamisohjeineen, joilla Jopon voi edullisesti muuntaa nojapyöräksi. ”En tiedä, miten mittavaks sekin vois tulla. Kaikki Ponit ja tollaset 22:set pikkupyörät toimii siinä, ei pelkästään Jopot. Mut en mä oo siihen niin lopullisesti perehtynyt”, Martikainen sanoo.

Työn alla on myös puinen polkupyörä. ”Siitä tulee vähän kuin jousipyssy. Se on upeeta tiikkilistaa, jota mä dyykkasin yhdeltä siirtolavalta. Mua houkuttaa se ihan kybällä.”

Palaamme Suomenlinnaan. Martikainen oli 90-luvun alussa saarella rakentamassa kesäteatterin lavasteita ja kuuli vapautuvasta tilasta. Hän alkoi piirittää isännöitsijää. Nyt Martikainen on asunut Suomenlinnassa neljätoista vuotta. Hän on viihtynyt, luontoihminen.

Martikainen näyttää kuinka klassikko syntyy. Hän istahtaa pajan nurkassa sijaitsevan työpisteensä ääreen ja käy tottuneesti töihin. Tämän prosessin hän osaa unissaankin. Hän laittaa lasit silmilleen, kiinnittää laboratoriolasiputken paikoilleen, kääntää kaasupullon hanaa, sytyttää liekin ja alkaa kuumentaa lasiputkea.

mainos

”Tää on haasteellinen tuote. Tässä pystyy tutkii omaa keskittymiskykyä, ehkä paremmin kuin missään muussa, koska tää on mulle niin tuttu alue”, Martikainen sanoo liekin huminan läpi.

Martikainen ottaa käsiinsä pienen, metallisen tapin ja sorvaa lasiputken pään torven muotoon. Kuuma lasi muotoutuu kuin märkä savi. Seuraa taitos ja vahvistusten lisääminen. Hän laittaa piipun uuniin Väinö Aaltosen tyttäreltä saamillaan piippauspihdeillä. Valmistusprosessi on vaikea, mutta epäonnistumisia ei juuri tapahdu. ”Kyl mä nää kaikki jotenkin taistelen”, Martikainen sanoo.

Yhden piipun valmistukseen menee noin 40 minuuttia.

”Mä teen yleensä kolme piippuu per rupeama. Mut joskus mä saatan tehdä kaks rupeamaa päivässä.” Kalliiksi martikaisia ei voi sanoa. Hinnat alkavat 24,50 eurosta. ”Kyl mä oon koittanut laskee vaan, ett mulla ois kohtuullinen palkka. Mä oon halunnut pitää nää mun piiput edullisina, se on yks tekijä täs mun hinnoittelupolitiikassa.”

Suoranaisia tilauksia häneltä ei voi tehdä. ”Kun ei kukaan saa mua kiinni. Oon mä sitä surkutellu joskus ittekin, kun ei pysty tekemään kaikille.”

Viimeisenä tulee kaiverrus. Piippuun tulee millikoko, signeeraus ja sarjanumero. Tämä on piippu numero 9515.

”Tää on oikeastaan sarjatyötä. Tai verottaja ei hyväksy sitä, ett se ois taideteos, ku mä väännän näitä tuhansia”, Martikainen sanoo.

Yleensä millikoko vaihtelee 20:sta 26:een. Mitä suurempi koko, sitä enemmän piippuun mahtuu. ”On niit jotain keräilijöitä, joilla on koko repertuaari. Kun niitä Lepakossa alettiin kutsua peacemakereiksi, niin mä suunnittelin, ett mä teen 45-milliseen asti, niin kuin Magnum .45”, Martikainen nauraa.

Tuoteperhekin on kasvanut. Perusmartikaisen lisäksi löytyy prole-martikainen ”jalaton halpis-versio”. Erikoisin on kuitenkin pilli, joka näyttää tavalliselta savukkeelta. Paperikuoren sisällä on ohut lasiputki, jolla voi polttaa kertahatsit. ”Madridissa on joku meikäläisen fan klubin tyyppinen ryhmä, joka diggailee näitä.”

Martikainen poltti pilveä kolmekymmentä vuotta. Omakohtaisesti testaten hän kehitti piippunsa optimiin: ne ovat mahdollisimman tehokkaita hyötysuhteeltaan. Hän onnistui liiankin hyvin: keuhkot eivät enää kestäneet jatkuvaa blossittelua.

Martikainen siirtyi polttamaan vain raakapaukkuja. Pian kävi ilmi, että sekin oli liikaa.

Joten Martikainen ryhtyi leipomaan.

”Mä söin speiskeikkejä pari–kolme vuotta”, Martikainen sanoo, ”kunnes se kuumentaminen alkoi häiritä.”

Seuraavina parina kolmena vuotena Martikainen söi ruokaöljyssä imeytettyä kannabiskukkaa. Viimein Martikaisesta tuli puristi: hän alkoi syödä kukkaa sellaisenaan.

Samalla hän huomasi, että syötynä kannabiksesta saa eniten irti.

Ninalla on näyttää asiasta tutkimustuloksia: pöytä täyttyy papereista. Selviää, että kannabiksen psykoaktiivinen ainesosa THC hajoaa poltettaessa hapettumistuoteeksi CBD:ksi. Syötäessä THC taasen muuttuu maksassa 11-hydroksi-delta9THC -hajoamistuotteeksi.

Syödyn kuumentamattoman kannabiksen vaikutus on hienoisen rauhoittava ja rentouttava mutta kirkkaampi, koska siitä puuttuu häkä, joka sitoutuu punaisiin verisoluihin.Aktiviteetti säilyy, eikä polttelun jälkeen tule ruuanhimoa.

Martikainen löysi missionsa: Syö, älä polta.

”Kannattaa aloittaa syömällä puol grammaa, ja sit ottaa myöhemmin lisää. Mutta mä tykkään syödä kerralla kakkosen. Se toimii 10 tuntia”, Martikainen sanoo.

”Mulle se on buustausjuttu. Pari kolme ensimmäistä tuntia siitä mä oon kaikkein tehokkain. Mulla on keskittymiskyky täydellisin ja teen mä mitä vaan, mä tiedän parhaiten miten mikäkin työvaihe pitää tehdä. Sit siin alkaa ajatus tietenkin harhailemaan…”

mainos

Polttamista hän ei enää kaipaa. ”Se ainoo, joka jäi kutkuttamaan on, ett ois kiva muodostaa savua”, Martikainen sanoo vähän haikeana. ”Se on taianomaista. Voi tehdä renkaita, puhaltaa sitä eri lailla, se on niin mystistä puuhaa.”

Nykyään Martikainen käyttää kannabista vain silloin tällöin. ”Olen siirtynyt oikeinkäyttäjäksi”, hän toteaa painokkaasti.

”Ani harva polttaja lopettaa polttamisen”, Martikainen sanoo. ”Jos niillä ei oo martikaista, niin ne joutuu polttaan jollain huonommilla. Maailma on täynnä kaikkii huonoja vehkeitä, niin kuin alumiinipiippuja, todella kyseenalaisii. Siinä mielessä jotkut on puolustanut tätä mun piippuasiaa.”

Martikainen uumoili aloittaessaan valmistavansa 10 000 piippua. Nyt luku lähestyy. ”En mä tiedä viel, mitä mä sitten teen. Ehkä toi kullankaivuu on sit se juttu.”

Martikaisella on ollut valtaus Ivalonjoella 80-luvulta asti. Toistaiseksi työstä on saanut vain bensa- ja ruokarahat, mutta Martikainen uskoo, että oikeilla laitteilla siellä voisi jopa rikastuakin. Hän näyttää rakentamaansa miehenkorkuista imuria, Ramboa. Martikainen sukeltaa viidessä metrissä ja imuroi Rambolla kultaa joen pohjasta. ”Maan pinnalla tää vastaa kaivinkonetta.”

Työn alla on myös pronssikellovaluprojekti sekä kanuunankuulaöljylyhty, josta Martikainen suunnittelee Suomenlinnan matkamuistoa. Työvälineetkin pitäisi valmistaa.

”Kylhän täs on kaikenlaista muutakin. Ninan kans on ajatuksena ehkä alkaa viljelemään öljyhamppua.”

Nina painottaa, ettei kyseessä ole mikään Troijan hevonen huumeviljelyyn, sillä hyöty- ja huumehamppu ovat eri lajikkeita. Ninalla on tarjolla helpotusta maailman ilmasto-ongelmaan:

”Hamppu, maissi, durra ja sokeriruoko ovat C4-kasveja. Ilmastomuutoksen mullistamassa maailmassa näiden kasvien maailmanlaajuisella viljelyllä saataisiin sidottua hiilidioksidia, joka on merkittävin ihmisen tuottama kasvihuonekaasu.”

C4-kasvit sitovat ilmasta hiilidioksidia kaksin- tai kolminkertaisesti mihin tahansa kasveihin verrattuna, myös puihin. Puhumattakaan, että kaikki yllämainitut ovat erittäin tehokkaita ravintokasveja.

”Yhdessä jos toisessa asiassa näyttää olevan sellainen puuttuva rengas, jonka hamppu täyttäis, alkaen bioenergiasta aina päihdepolitiikkaan asti”, Nina sanoo.

”Toivon, ett vaikka ihmiset polttamisen kautta tutustuis kannabikseen, ne sit löytäis terveelliset tavat käyttää”, Nina painottaa.

Martikainen kertoo, että hänellä on myös webbisivut työn alla, mutta piippuja ei jatkossakaan voi tilata netin kautta.

”Siel on muutamia kuvia, mut se on ihan kesken, todellakin. Sinne tulee oikeestaan vaan polttamisen vastaista propagandaa.”

. Lisätietoa hampun hyötykäytöstä: www.kukin.to.

Juhana Lumme

  • 9.9.2009