Liikunnanohjaaja-filosofi Marianne Airisniemi inhoaa tekopirteää terveysfasismia.

Perjantai-illan Happy Dance -tunti on aina loppuunvarattu. Minun on päästävä kokeilemaan sitä. Unisportin tunneille voi varata ajan viikkoa aiemmin, ja kilpa parhaille tunneille pääsemisestä alkaa keskiyöllä. Vihdoinkin minua onnistaa ja pääsen tanssitunnille, joka on haastava, innostava ja vauhdikas. Kehun ystävälleni tuntia ja yritän etsiä, missä muualla tunninvetäjä Marianne Airisniemi pitää tanssitunteja. Löydän linkkejä filosofian luentoihin ja keskustelutapahtumiin. Hämmennyn ja kohtaan omat ennakkoluuloni: liikunnanohjaaja, joka on filosofi? Onko se mahdollista?

Marianne Airisniemelle molemmat ovat lähellä sydäntä: liikunta ja filosofia. Mutta liikunnan löytäminen leipälajiksi otti aikansa. Hänelle, kuten monelle muulle, peruskoulun liikuntatunnit aiheuttivat epävarman suhteen liikuntaan. Pakolliset hiihtopäivät, pukkihypyt ja Cooperin testit ovat aiheuttaneet monelle traumoja, joiden vuoksi liikunta ei maistu aikuisiälläkään. Toiset kokevat, että liikunta on vain pinnallisten ihmisten pullistelua. Nyt liikunnanohjaaja Marianne Airisniemi sanoo, että hän haluaisi kaikkien löytävän liikunnan ilot ja hylkäävän ennakkoluulot.

”Olen ollut aina huono liikunnassa. Olin muutoin aina kympin oppilas, mutta liikuntanumerot olivat minulla aina seiskaa.”

Airisniemi kertoo, että hän on aina tykännyt tanssia, ”mutta sitähän ei koululiikunnassa juuri ole”.

Yläasteella Airisniemi pyydettiin kotipaikkansa Iisalmen naisvoimistelijoiden esiintymisryhmään. Sitä kautta hänelle syntyi luottamus omaan kehoonsa.

”Ymmärsin, että osaankin liikkua ja taidan olla tässä aika hyvä. Halusin kuitenkin aina opiskella jotain teoreettista, enkä luottanut, että voisin ryhtyä tanssijaksi, koska kuvittelin että siinä täytyisi olla tietynlainen keho, jollainen omani ei ollut.”

Airisniemi aloitti filosofian pääaineopinnot Helsingin yliopistossa ja kävi usein iltaisin Vuosaaressa eräällä salilla jumpissa. Salilta kysyttiin, haluaisiko Airisniemi kouluttautua ryhmäliikunnanohjaajaksi.

Aloittelevan aerobicohjaajan koulutus voi olla vaatimaton, se saattaa olla vain viikonlopun koulutus. ”Työ opitaan sitten käytännössä.” Osalla ohjaajista on jokin muu koulutus, he ovat esimerkiksi fysioterapeutteja tai opiskelleet ammattikorkeakoulussa liikunnanohjaajan tutkinnon.

”Kiinnostus alaa kohtaan kasvoi, vaikka jatkoin opiskeluja yliopistolla. Halusin tehdä tätä työkseni, vaikka palkka on aika matala, ammatin status on aika alhainen ja tietynlaiset stereotypiat, jotka liittyvät aerobicpimuihin, häiritsivät minua. Häpeilin myöntää, että teen liikunnanohjaajan hommia ja halusin korostaa, että opiskelen filosofiaa. Ja haluan vieläkin.”

Airisniemi kertoo, että hänen mummonsa on pahoillaan, kun hän on valinnut ruumiillisen työn. ”Mummoni mielestä minun pitäisi olla europarlamentissa kääntäjänä tai edes Voiman toimittajana.”

Filosofian opiskelua Airisniemi jatkaa erityisesti siksi, ettei oma ajattelu kuihtuisi.

Nyt Airisniemi on ollut liikuntaohjaajana 12 vuotta ja hän vetää muun muassa tanssitunteja Helsingin yliopiston Unisportissa, erilaisia rankkoja lihaskuntotunteja ja spinningiä sekä taukojumppavartteja firmoissa.

”Aloin arvostaa sitä, että annan ihmisille liikuntahetken, ja siinä on paljon merkitystä terveyden kannalta, mutta myös se yhdessä tekemisen hetki on hieno kokemus ja se että saa olla luova. On aina ilo mennä töihin.”

Airisniemi on tehnyt myös filosofian opettajan tuntitöitä lukioissa viiden vuoden ajan.

”Nyt tuntuu antoisammalta olla liikunnanohjaaja, vaikka poliittisesti olisi ehkä merkittävämpää olla filosofian opettaja. Tosin liikuntatunteihin liittyy paljon voimauttamista ja sukupuolirooleja, joihin voi vaikuttaa. Oman kehollisuuden avaamisessa on paljon tehtävää.”

Samaan hengenvetoon Airisniemi lisää, että toisaalta keho ja sen kauneus on joillekin ylikorostunut. ”Järkevä suhde kehoihin on hukassa.”

Liikunnan ja filosofian suhteen pohtiminen saa Airisniemen ylistämään fenomenologiaa. hänen mukaansa fenomenologian käsitys ruumiista ja mielestä yhtenä kuvaa kehollisuutta oikein.

”Taustalla on antiikin ideaali: terve sielu asuu terveessä ruumiissa. Sen jälkeen dualistisen ajattelun myötä ajateltiin satojen vuosien ajan, että keho ja mieli ovat erillisiä. Fenomenologian kautta tulee ajatus, että olemme kokonaisuus, ja että jos puhutaan ruumiista ja mielestä erikseen, se on aina jonkinlainen abstraktio. Meidän ajattelu on aina myös kehossa.”

Airisniemi puristaa kätensä nyrkkiin ja käyttää esimerkkinä hauiskääntöä.

”Tiedämme, että hauiskääntöä tehdessämme, sähköimpulssi lähtee aivoista, joka saa lihaksen supistumaan. Mutta sitähän me emme koe. Emme ajattele, että käsi olisi myöskään mikään työkalu, koska se on osa meitä, me olemme se hauiskääntö. Jos tiede jättää huomioimatta tämän kokemuksellisen puolen, se kertoo vain osan totuudesta, sen takia filosofian tapa pystyä puhumaan tästä kokemuksellisuudesta on tärkeä. Liikunnalla ja filosofialla on paljon tekemistä keskenään, emme ole vain siellä ajattelussa.”

Airisniemi lisää, että tämän päivän tutkimuksien myötä on selvinnyt, että ihmisen aivotoiminnan ja kognitiivisten kykyjen ja liikunnan välillä on nähtävissä yhteyksiä. ”Toisaalta tällainen hyötyajattelu on yksipuolista ja ongelmallista eikä ylenmääräinenkään liikunta tee ajattelustamme arvoiltaan parempaa vaan siihen tarvitaan jotain muuta – keskusteluja toisten ihmisten kanssa, kohtaamisia, kokemuksia, kirjallisuutta, tietoa, taidetta, tiedettä, sivistystä ja ajattelua.”

Tanssi on tärkeää Airisniemelle sen taiteellisen luonteen kautta. ”Se on keino leikkiä artistia, esiintymistä. Filosofinen puoli liikkumisessa on läsnä kaikessa tekemisessä, tosin tanssissa on niin paljon korua päällä, joka hämärtää suhdetta kehoon. Esimerkiksi jossain kehonhuolto- ja venyttelytunnilla yritetään enemmän päästä vain takaisin kehoon kuin puhtaasti tanssissa.”

Ryhmäliikuntatunneilla on käytössä peilit, jotka Airisniemelle on tärkeä työkalu, mutta niidenkin käyttöä voisi hänen mukaansa kyseenalaistaa.

”Jotkut joogaopettajathan vieroksuvat peilejä juuri sen takia, että niiden kautta keskittyy ulkoiseen. Feminististen teorioiden kautta voi pohtia, että olenko minä objekti ja vain muiden katseiden kohde. Tai pohtia sitä, keskitytäänkö tanssitunnillakin liikaa vain siihen pinnallisuuteen, tyyliin että heiluuko reiteni liikaa.”

Airisniemi sanoo, että taukojumpat ovat erittäin hyvä keino pitää työntekijät työkykyisinä.

”Onko esimerkiksi rakennustyömaiden työntekijöille lainkaan mitään aamuverryttelyjä? Tässä sukupuoliroolit näkyvät, sillä kaikki minun vetämiin taukojumppasessioihin osallistuneet ovat olleet naisia. Eihän se olekaan mitään voimakehitystä, ja siksi taukojumppa koetaan naisten näpertelynä, vaikka verryttelystä olisi hyötyä ihan kaikille. Kun työ on yksipuolisesti kuormittavaa, kuten rakennustyömaalla, jumpasta olisi hyötyä, jotta raskasta työtä jaksaa tehdä.”

Puhe kääntyy mielikuviin, joita liikunnasta on: porvareilla on aikaa pelata tennistä, mutta ruumiillista työtä tekevän duunarin on saatava löhöillä töiden jälkeen.

”Rasittavan työn tekijät ansaitsevat löhöilyn, mutta se voisi sisältää edes vähän huoltavia liikkeitä. Työväenluokalle keho on ollut työväline ja ehkä siksi vierastetaan, että keholle sinänsä tehtäisiin jotain, ilman että siitä saadaan palkkaa.”

Raitis ja reipas kehoideaali näyttäytyy ylempien luokkien ja keskiluokan harrastuksena.

”Fasismin vaikutus voi olla myös yksi selittävä syy sille, miksi vasemmistolainen kulttuuriväki vierastaa liikuntaa. Kun tervehenkisyys, voimakkuus ja vahvuus yhdistetään koti, uskonto ja isänmaa -ajatteluun tai ajatukseen, että pitää olla hyvä palvelija sotarintamalla, se voi olla hyvin vieraannuttavaa. Joukkuelajeissa on paljon sotaisaa retoriikkaa, se vieraannuttaa pasifisteja. Samoin nationalismi, kaikenlainen kansallistunteen pönkitys, jota tehdään urheilun kautta.”

Airisniemi lisää, että stereotyyppinen ajattelu siitä, että vasemmistolainen älymystö vieroksuu liikuntaa, selittyy osin ymmärtämällä 1960–70-luvun aatteita. ”Silloin haluttiin häivyttää subjekti kokonaan yhteisön hyväksi, ehkä sitä kautta oman terveyden ylläpito koetaan itsekkääksi ja epäsolidaarisuudeksi.”

Toisaalta nykyään omasta kehosta on tullut toisille mieletön projekti.

”Kehoon saatetaan pistää älyttömästi rahaa, ja esimerkiksi lasten saannin jälkeen ommellaan vatsat pieniksi ja leikataan rinnat isoiksi ja ylös. Liikuntaan liittyy paljon kaupallista, pinnallista ja tuotteistamista, mikä vieroksuttaa toisia.”

Airisniemi miettii, että onko tämä stereotyyppinen jaottelu liikuntaa vieroksuviin vasemmistolaisiin ja pinnallisiin kehonpalvojiin enää nykypäivää. ”On mahdollista että tämä on nimenomaan stereotypia, joka ei anna oikeaa kuvaa siitä miten ihmiset oikeasti ajattelevat tai toimivat.”

Airisniemi lisää, että on hyvä reagoida sitä vastaan, että liikuntaa tulisi harjoittaa lähinnä sen vuoksi, että olisimme mahdollisimman pitkään mahdollisimman tehokkaita työntekijöitä ja maksaisimme yhteiskunnalle mahdollisimman vähän pysyessämme terveinä.

”Tämän tapainen hyötynäkokulma uhkaa haudata alleen muut tärkeät seikat – minkälainen elämä on hyvää elämää, minkälainen ihminen on hyvä ihminen, minkälainen yhteiskunta on hyvä yhteiskunta ja niin edelleen. Mutta se, että liikunnallisella elämäntavalla olisi myös tällaisia positiivisia vaikutuksia työelämään ja yhteiskunnan talouteen ei kai kuitenkaan ole huono asia tai syy vastustaa liikunnallisuutta ja hyvää oloa. Mutta keskustelun pitäisi lähteä siitä mitä hyvä elämä on”, Airisniemi toteaa. ”Ja hyvään elämään tulisi sisältyä myös oikeus ja mahdollisuus sanoa ei liikunnalle ja terveysajattelulle.

Uudenlainen luokkajako on vaarassa syntyä siitä, että toisilla on varaa ostaa liikunnan lisäksi spa-ympäristö, hieronnat ja henkilökohtaiset palvelut. Airisniemi sanoo, että on ensiarvoisen tärkeää, että on liikuntamahdollisuuksia, joihin kaikilla on varaa.

”Ei kaikilla ole varaa pistää 70 euroa kuussa kuntosalimaksuihin.”

”Ryhmäliikunta on maagista, se ei ole joukkuelaji, vaan yksin yhdessä tekemistä. Meistä tulee ryhmä ja saamme toisistamme voimaa. Sitä on helppo ironisoida, mutta todellisuudessa se on jotenkin hienoa.”

Yksi motivaatio on tietenkin ulkonäkö, Airisniemi myöntää, mutta hän haluaa korostaa muita etuja, joita liikunnasta saa.

Jotkut sairastuvat ulkonäköpaineista. Ryhmäliikunnanohjaajille ei ole tarkemmin ohjeistettu, miten tällaisiin tilanteisiin tulisi puuttua.

”Olisi mahdotonta antaa porttikieltoja saleille, sillä miten kaikki saataisiin kartoitettua? Jos yhdestä tietää, että hän sairastaa, ei kuitenkaan kaikista pysty päättelemään ulkonäöstä, sillä syömishäiriöitä on eriasteisia.”

Syyt sairastua ovat niin monimuotoisia ja samoin se, miten siitä parannutaan. Aina voi kuitenkin mennä liikkumaan muualle tai juostaan yksin maanisesti Töölönlahtea ympäri.

”Olisiko silloin kuitenkin parempi, että liikkuisi muiden seurassa, jossa olisi mahdollisuus saada positiivisia kokemuksia? Jos tiedän jonkun voivan huonosti, uskallan kohdata hänet ja sanoa, että harkitse puhumista jollekulle. Monelle syömishäiriöiselle liikuntatunti voi olla se paras hetki, tervehtymisen paikka ja tila, jossa oppia liikkumaan oikein.”

Unisportissa pystyy varaamaan vain yhden tunnin päivässä, joka on yksi keino rajoittaa yli menevää liikuntainnostusta.

”Totta kai ne ympäristöt, joissa tänä päivänä liikuntaa harjoitetaan, voivat omalta osaltaan ruokkia ulkonäköpaineita. Tämä onkin yksi asia, johon kiinnitän omassa työssäni paljon huomiota. En koskaan motivoi tiettyjä liikkeitä esimerkiksi sanomalla, että tämä tekee pakaroista piukkoja tai vatsasta littanan.”

Airisniemi sanoo, että on olemassa muita syitä miksi näitä liikkeitä tehdään, kuten esimerkiksi kehon toimintakyky ja hyvä olo.

”Liikunnan ilot pitää vain löytää itse. Jos hokee, että kokeile, ja ole kiltti kehollesi ja liiku, niin se alkaa kuulostaa tekopirteältä terveysfasismilta ja viesti kääntyy itseään vastaan.”

Koululiikuntatraumat ovat Airisniemelle sydämen asia, ja hän pitääkin tärkeänä sitä, että kaikki löytäisivät omaehtoisen tavan liikkua aikuisena. Salille voi tulla missä tahansa vaatteissa, ”enemmän se on ihmisten päässä, että salilla pitäisi näyttää tietyltä.”

”Miksi silti joistain lajeista on tullut niin sanotusti miesten lajeja ja toisista naisten lajeja? Aina on kuitenkin joku, jolle häviää voimassa tai notkeudessa, sukupuolesta riippumatta. Jos tykkää kahvakuulasta, miksei harrastaisi sitä, vaikka on nainen tai menisi venyttelytunnille, jos on mies”, Airisniemi kysyy.

”Olisi hyvä, jos minä voisin työni kautta saada naiset uskomaan siihen, että heidänkin kehostaan löytyy voimaa ja miehiä innostumaan venyttelystä. Kun sukupuoliroolit riisutaan, kaikkien kehot koostuvat verestä, rustoista, lihaksista ja lihakset kiinnittyvät samoihin paikkoihin kehossa. Rakenteellisia ja toiminnallisia eroja on kaikkien yksilöiden välillä.”

Airisniemi pitää harmillisena sitä, että ihmiset rajaavat omia kokemuksiaan jo etukäteen, pelkkien ennakkoluulojen takia. ”Joku olettaa, ettei jaksa nostaa raskaita esineitä, koska on nainen. Toinen olettaa, ettei voi tanssia tai taipua tuohon asentoon, koska on mies.”

Liikunnanohjaajana Airisniemi toivookin, että voisi tarjota voimaannuttavia kokemuksia. ”Avata ihmisille oman kehon mahdollisuuksia ja ihmeitä, poistaa joitakin rajaavia kahleita ja opittuja, vääränlaisia malleja.”

_______________

Pätkäjumppaa

Liikunnanohjaajien työsuhde on tyypillisesti kaksi–neljä kertaa vuodessa katkolla. Unisportissa, Helsingin yliopistolla, jossa Marianne Airisniemi opettaa, työsuhteet ovat katkolla lukukausien mukaan, neljä kertaa vuodessa. Alalla ei ole palkallisia lomia.

Airisniemi sanoo, että alan liitolla eli Erityisalojen toimihenkilöliitolla (Erto) on paljon tehtävää. Liitto haluaisi saada liikunnanohjaajien sairasloma-aikojen palkat kuntoon, sillä nyt käytännöt vaihtelevat työnantajasta riippuen. Joillakin saleilla maksetaan sairasajankorvaukset täysmääräisinä, toisissa korvataan puolet, joissakin paikoissa ei saa mitään.

”Alalla on rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa siihen, mitä tunteja saa sekä sitä, kuinka paljon tunteja on.”

Tuntikorvausmäärät voivat Airisniemen mukaan heittää jopa kymmenellä eurolla, jossa kokeneemmat ja koulutetummat tähtiohjaajat saavat huomattavasti parempia palkkioita.

”Tällekin alalle on tyypillistä että jokaisesta ohjaajasta haluttaisiin yrittäjä, jotta työnantajan ei tarvitsisi miettiä sairauspoissaoloajan korvauksia tai eläkemaksuja. Tilanne on samanlainen esimerkiksi perhepäivähoitajilla.”

Airisniemi haluaisikin pysyä työntekijänä eikä ryhtyä yrittäjäksi.

”Esimerkiksi Unisportissa työterveyshuoltoon on oikeutettu, kun työtunteja on samalle työnantajalle 14 viikossa. Monet ohjaajat tekevät eri työnantajille, kuten minäkin. Minulla ei ole työterveyspalveluita missään.”

_______________

Hannele Huhtala

• 13.12.2011
• Kirjoittanut Hannele Huhtala