Haluan ihmeellisen, sopivan mittaisen elämän.
Olen viime aikoina pakon sanelemana viettänyt hiljaiseloa. Iisakin kirkon rakentamista muistuttava elämänprojektini – eli väitöskirjani – on laitettava kansiin ja lähetettävä painoon.
Ainoa ikkunani ulkopuoliseen maailmaan on ollut Facebook. Kun ystävieni viestittelyitä tutkailee, voisi luulla että koko Suomi joogaa, syö luomuruokaa ja siinä sivussa kieltäytyy sokerista, rasvasta, gluteiinista, alkoholista, lihasta, kalasta, kanamunista ja ties mistä.
Samalla kun minä olen sinnitellyt eteenpäin pakasteilla, banaaneilla ja kahvilla, ystäväni ovat eläneet täydellisyyteen pyrkivää elämää.
Keski-ikäisyyttä lähenevien ystävieni päämääränä on nauttia vaivattomasta vanhuudesta ihan tappiin asti, nivelet notkeana ja keho puhtaana kaikista epämääräisistä lisäaineista ja myrkyistä. Kaikki tämä mahdollistaa matkustamisen maailman ympäri vielä yhdeksänkymppisinä.
Todellisuus on kuitenkin toinen, ja se on syy, miksi minulla ei ole ikinä ollut mitään sen suurempaa hinkua elää kamalan vanhaksi. Olen hoitanut nuorena isoisääni, joka oli aikoinaan menevä mies. Ronski ja rohkea ihminen, joka neuvoi minulle jo varhain, että ei kannata elää liian pitkään. Jos niin tekee, joutuu viimeisinä vuosina menemään vessaankin lapsenlapsen kanssa, jonka tehtävänä on tarkistaa, ettei vanhus vaan tipu pöntöltä.
Olen myös katsellut upeaa isoäitiäni, joka 101-vuotiaana vieläkin elää kotonaan. Yksi hänen keskeisimmistä motoistaan on ollut, että kotona pitää aina olla avoimet ovet, oli ihmisillä vierailun syy sitten mikä vaan. Ovet ovat yhä auki, mutta kaverit ovat jo aikaa sitten siirtyneet muille maille.
Ainoat vieraat ovat nykyisin jatkuvasti vaihtuvat hoitajat, omat lapset, lapsenlapset tai lapsenlapsenlapset. Niin, ja radio sekä Hesari, joista edellistä ei kuule ja jälkimmäistä pitää lukea suurennuslasilla.
Voi kuinka ihanaa olikaan jutella omien ystävien kanssa, omista jutuista, on isoäitini minulle todennut. Ymmärrän häntä hyvin. En minäkään jaksaisi vastailla sellaisiin kysymyksiin kuin että olenko käynyt vessassa, syönyt lääkkeeni, mikä verenpaineeni on tai mitä haluaisin syödä. Sillä se on tulevaisuus, jos liian vanhaksi elää.
Joten tässä ilmoitettakoon: En aio juosta yhtäkään maratonia, ottaa askeltakaan kohti maailman korkeimpia vuoria tai siirtyä kohti puritaanista elämää. Sillä aikaa kun ystäväni tätä harrastavat, syön kermakakkuja, valkoista leipää, pasteijoita, jäätelöä ja kaikkea turmiollista, mikä pakenee aikamme ehdollistetun elämisen pakkoa.
Riina Yrjölä
