Maalarikeiju ja yksisilmäiset

Lukuaika: 2 minuuttia

Maalarikeiju ja yksisilmäiset

Auli Järvelän kuvat antavat lepohetken sanoista.

”YLEISEN KAUNEUSIHANTEEN mukaanhan ihmisen silmät ovat suht kaukana toisistaan. Minun maalauksissani silmät sen sijaan lähenevät koko ajan toisiaan. Yksi kollega sanoikin, että kohta sinä teet ihan yksisilmäisiä ihmisiä. Nuorempana olin joskus itsetarkoituksellisen räväkkä. Nyt katson, että ihmisen pitäisi palata lähemmäksi maata, eikä hajota joka suuntaan. Minulla on ihan omanlainen, iän myötä muuttunut kauneusihanne”, sanoo kuvataiteilija Auli Järvelä.

Hän kertoo olevansa suurten linjojen ihminen. Näin hän voi pitää oman todellisuutensa jäsentyneenä yltiövirikkeellisessä maailmassa ja säilyttää luovuutensa samankaltaistamisen paineessa.

Järvelä kutsuu itseään runolliseksi ja iloiseksi ekspressionistiksi. ”Värit ovat minulle tärkeitä. Niillä on suora yhteys tunne-elämään. En ole mitenkään erityisen naisellinen maalari, vaikka pääasiassa naisia kuvaankin. En koristele enkä kirjoita enkä kirjaile mitään töihini. Haluan vain rehellisesti maalata.”

RASKAIN VEDOIN maalattuja, mutta samalla aineettoman vaikutelman synnyttämiä töitään vasten taiteilijatar näyttää itse hetken sadun keijulta. Hennon naisen vaikutelma särkyy, kun Järvelä alkaa päättäväisesti nostella jättiläismäisiä öljyvärimaalauksiaan esille. Värimaailman väkevyys sokaisee. Töitä on niin paljon, etten hetkeen erota yhtään kiintopistettä. Syntyy tunne kuin olisi työnnetty sisään elokuvaan tai näytelmän lavasteisiin, ja omakin olemus etsisi paikkaansa ennen kokemattomia kuvamaailmoja vasten.

Alastomat naiset, raukeat kasvot, kätkeytyneet, avautuneet, usein luonnossa, hakeutuneena lähelle vettä, metsää, sumun seasta päättäväisesti nousten, kuin vapautta tavoitellen. Erillisinä, ja samalla kaikkeen yhteydessä – kuten todet ihmisetkin. Lampi, sade, pariskunta siniviolettia ja keltaista vasten ja äkkiä huutavaa punaista.

”Kuulin ihmisestä, joka oli nähnyt töitäni Taidehallissa, ja pelännyt sen jälkeen tosissaan pari päivää tulevansa hulluksi. Kasvot olivat piirtyneet hänen mieleensä. Kun aloittelin taiteilijantyötäni, piirsin kovasti, lähinnä miehiä. Taiteilijan on hyvä aloittaa piirtämisestä. Maalaamisen myötä olen alkanut tutkia naisia enemmän. Maalaan sekä todellisia ihmisiä että mielikuvitushahmoja. Sukupuoli ei ole olennainen asia. Nuorempana minua kiinnostivat miehet enemmän siksikin, että itselläni ei ollut veljiä ja suhde isään oli etäinen.”

IHMISHAHMOJA SYÖKSYY päälle eri suunnilta. Ilmeiden ja vivahteiden rikkaus herättää minussa mielihyvän tunteen. Viihdyn kasvomosaiikissa. Järvelän ihmiset kommunikoivat, heidät on huomattu ja havaittu, taiteilijalla on lämmin suhde kohteisiinsa.

”Mielestäni Suomessa eristäydytään liikaa. Sehän on elämän vastaista. Minua rassaa samankaltaisuuden vaatimus. Elämää ja luovuutta ylläpitävä voima on erilaisuus, toisen päätä ei saisi mennä liikaa kääntämään. Ihmisiä syyllistetään tässä järjestelmässä liikaa, hyvä olisi myös muistaa, ettei kaikki ole omassa vallassa.”

Järvelä ei kadu esimerkiksi taistolaisaikaansa. ”Olisin voinut käyttää sen ajan paljon huonomminkin! Sanon, että olin mukana siitäkin syystä, että siellä oli mukana myös niin hyviä kundeja. Sitten siirryin punkliikkeeseen mukaan, siinäkin oltiin vahvasti oikeudenmukaisuuden asialla.”

Vuonna 1978 hän kuvitti Pelle Miljoonan runokirjan Pelkistettyä todellisuutta.

Järvelä on vakuuttunut, että ihmisellä on perustava tarve kasvaa ja kehittyä rauhassa, mennä vaikka läpi oman kaaoksensa. ”Kävin Repin-instituuttia Leningradissa 1979–80, olin graafisella linjalla. Saatoimme piirtää samoja kasvoja viikkokausia. Koulu oli massiivinen, kun astui sinne sisään, tuntui että eksyy. Miliisit ja sotilaat pysäyttelivät kadulla, kun turistina liikuin kameroineni. Tulin Suomeen ja olin yksin kuin piru. Harhailin, etsin. Ja olin toivottomasti rakastunut. Se oli hirveää aikaa.”

Tämän jälkeen Järvelä kävi kartanpiirtäjäkoulun. ”Toinen ammattini on tuonut elämääni järjestystä, se edustaa jäsentynyttä puolta elämässäni. Osa-aikaisen työni ansiosta tuossa lähellä, Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa, pystyn olemaan taiteilijana vapaampi, enemmän irrallaan markkinatouhusta. Minun ei ole tarvinnut yrittää rakentaa tavaramerkkiä itsestäni.”

NOUSEMME KATUKERROKSEN ateljeesta ylös portaita takaisin Järvelän keittiöön. Iltapäivän luonnonvalossa, keittiön turkoosinsinisellä puulattialla seisoo punatukkainen mies, maalauksesta tuttu, tervehtii ja lähtee ostamaan maitoa uunipuuroon.

Yritän palautua tunnelmoinnistani kansalaiseksi, jolla on ilmeensä ja periaatteensa. Onneksi meillä on gallerioita, joihin voi vain kävellä sisään ja hengähtää hetken. Onneksi on taiteilijoita, jotka näkevät tunteillaan ja auttavat siinä muitakin.

Auli Järvelän yksityisnäyttely Bulevardin Taidesalongissa Helsingissä 25.3.–12.4.

Sonja Vialva

  • 9.9.2009