Luhta brändää Pohjois-Korean?

Lukuaika: 4 minuuttia

Luhta brändää Pohjois-Korean?

Suomalaiset saavat vaatteensa pääosin Kiinasta ja pian myös ehkä Pohjois-Koreasta.

Suomessa tehtyjä vaatteita ei enää ole, olemme ihan yhtä muodikkaita kuin kaikki muutkin eurooppalaiset. Kahlasin juuri alennusmyynnit läpi etsien kotimaista toppapukua, vaan eipä ollut tarjolla.

Vaatteiden alkuperämerkinnät tulivat vapaaehtoisiksi vuonna 1992, minkä jälkeen Marimekko ensimmäisenä otti tavan uudelleen käyttöön viime vuonna. Tämä olikin sitten se hyvä uutinen tietotoimisto FinnWatchin Vaatteita etelästä -raportissa, joka julkaistiin viime vuoden lopulla. Raportti käsittelee vaatealan yritysten sosiaalista ja ympäristövastuuta.

FinnWatchin raportti on jännittävää luettavaa. Sen mukaan yksikään kotimaisista vaateyrityksistä ei anna riippumattomien yhdistysjohtoisten tarkastajien vierailla omissa tai alihankintatehtaissaan ulkomailla. Myöskään alihankintasopimuksiin mahdollisesti kirjattuja vastuuohjeistoja ei valvota mitenkään.

Raporttia varten oli kolmeltatoista suurimmalta suomalaiselta vaatealan yritykseltä kerätty sekä julkisista lähteistä että haastatteluin tiedot vaatteiden tuotanto-olosuhteista. Selvityksen mukaan suomalainen vaate on tällä hetkellä kiinalainen ja ensi kuussa ehkä jo pohjoiskorealainen. Ainakin L-Fashion Group on jo tilannut koe-eriä vaatteita Pohjois-Koreasta. Näenkin jo sieluni silmin kuinka myös Kim Jong Il tervehtii hurraavia työläisjoukkoja Luhdan tuulipuku yllään.

Koska edes Kiina, suurin vaatteiden alkuperämaa, ei ole ratifioinut Kansainvälisen työjärjestön ILO:n sopimuksia esimerkiksi pakkotyön käytöstä ja yhdistymisvapaudesta, niin kuinka alas voidaan eettisesti vajota, kun siirrytään pohjoiskorealaiseen tuotantoon?

Maa on tunnettu laajasta pakkotyön eli orjatyön käytöstä, nälänhädistä sekä täydellisestä sulkeutuneisuudestaan ulkomaailmalta. Kävin Pohjois-Korean valtion nettisivuilla eikä vähempää informaatiota olisi voinut saada. Pienessä tietokuplassa kyllä kerrottiin, että maassa “on teollisuutta.”

L-Fashion Groupin toimitusjohtaja Vesa Luhtanen ei raportin mukaan anna tietoja sopimusten vastuuohjeistoista, tai miten niitä valvotaan yhtiön omissa tai alihankkijoiden tehtaissa esimerkiksi Kiinassa. Yleisesti on tiedossa, että Pohjois-Korean ompelijoiden työoloja kukaan ei voi mitenkään valvoa.

Yritin tavoittaa puhelimitse Vesa Luhtasta lisäinformaation toivossa, mutta hän oli kuulemma matkoilla Kaukoidässä. Yritin kännykkäänkin, muttei vastannut. Pohjois-Koreassa kännykät ovat muuten kiellettyjä.

Luhdan keskus ei tavoittanut puhelimeen koko yhtiöstä ketään, joka olisi kuullut mistä vaatteet ja kodintekstiilit ilmestyvät kauppojen hyllyille. Vain toimitusjohtaja osaisi sanoa. Lopulta keskus yhdisti puheluni “divisioonanjohtaja” Sixten Helenelundille, joka ei halunnut kommentoida Pohjois-Korean tuotantoa, koska hänellä oli kiire.

Kysyin, minkä nimisiä alihankkijoita Luhta on Pohjois-Koreasta löytänyt ja onko näyte-eristä siirrytty jo laajempaan tuotantoon. Entä tietääkö hän onko maassa aiemmin teetetty vaatteita suomalaisille vaatemerkeille? Divisioonanjohtaja sanoi ettei voi vastata, eikä hänellä sitä paitsi ole tietoa yhtiön muiden divisioonien toimintasuunnitelmista.

L-Fashion Groupiinhan kuuluu Beavers, Big-L, Club A, Everton, IcePeak, J.A.P., Luhta, O.I.S., Planetexess, Ril`s, Rukka, Skila, Story ja Torstai, sekä myymälät Aleksi 13 ja Vaatehuone. L-Fashion Groupin tehtaita on lisäksi muun muassa Intiassa, Vietnamissa ja Bangladeshissa.

Paremmin ei mene muillakaan suomalaisyrityksillä FinnWatchin tutkimuksen mukaan. Lähes kaikki vaatteet teetetään Kiinassa, Intiassa, Bangladeshissä ja muissa kehitysmaissa tai Euroopan tehtailla, jotka käyttävät siirtotyövoimaa.

Alan eettisiä ongelmia ovat kehnot palkat, ylityöt, epäterveelliset työolosuhteet, lapsityövoiman käyttö sekä ammatillinen järjestäytymättömyys. Järjestäytyminen voi myös koskea vain syntyperäisiä kansalaisia kuten Turkissa, jossa siirtolaisilla ei ole oikeutta kuulua liittoihin.

Raportista käy myös ilmi, että vaateteollisuus työllistää eri puolilla maailmaa pääasiassa naisia. Kambodžassa joka viides 18–25-vuotias nainen on ompelija. Toisin kuin it-alalla, vaatealalle työskentelemään tulevilta ei yleensä vaadita ammattikoulutusta, mutta sitä pidetään itsestään selvänä, että naiset osaavat ommella. Kotona opittua ompelutaitoa ei pidetä ammattitaitona! Työntekijöiden sukupuoli ja etninen tausta saattavat Euroopassakin jättää heidät marginaaliin, kun päättäjät ja ay-liike keskittyvät miesten ja valtaväestön etujen ajamiseen.

Kiinan suurissa tehtaissa ompelijoiden 12-tuntiset työpäivät ja seitsenpäiväiset työviikot ovat normi. Osalta työntekijöistä puuttuvat jopa kansalaisoikeudet, kuten sosiaaliturva.

Intia taas on täynnä joustavia pienyrityksiä, joissa teetetään maanläheisissä olosuhteissa tarkkaa käsityötaitoa vaativia kirjailuja ja pienempiä vaate-eriä. Bangladeshin kahdestatuhannesta tekstiilitehtaasta, niiden parista miljoonasta työntekijästä valmistuttaja voi valita mieleisensä. Yhdistymisvapautta ei ole, kuten ei yleensä Intiassakaan. Palkkaa tarvitsee maksaa alle euro päivässä.

Stockmann on Suomen suurin vaatemyyjä, eikä se halua ilmoittaa tilausmaitaan. Puolet sen myynnistä tulee muotikaupasta, mutta sosiaalisesti vastuullisessa maahantuonnissa se on vasta kirjoituksen tasolla, todetaan Turun kauppakorkeakoulun vuonna 2005 tekemässä Vastuullisen tuontikaupan verkoston jäsenyrityksiä käsittelevässä tutkimuksessa.

Stockmannin omistama Seppälä tuo vaatteistaan 70 prosenttia Aasiasta ja 30 prosenttia Itä-Euroopasta. Texmoda ei kerro mistä se vaatteensa tuo, myöskään Halonen ei viitsi kertoa alkuperämaitaan. Mikään kolmikosta ei tarkastuta tehtaidensa työoloja, mutta Halonen ilmoittaa niiden olevan “hyvin siistejä.” RTO-Holding oy, eli Reima, Tutta ja Lassie -merkit tehdään pääasiassa omassa Kiinan tehtaassa ja alihankintana muissa Kaukoidän maissa. Virke teettää kaikki vaatteensa Euroopassa, myös Turo-Tailorin ja MASI Companyn tuotannosta valtaosa on Baltian maissa ja Suomessa, Kaukoidästä tulee muutama prosentti.

Millään kotimaisella vaateyrityksellä ei ole aavistustakaan tavarantoimittajien ympäristövastuusta.

mainos

Nanso Group oy valmistaa vaatteistaan sentään 60 prosenttia Suomessa ja Virossa, jopa langat valmistetaan Suomessa, mikä on poikkeuksellista. Vain muutama prosentti vaatteista tuodaan Kiinasta ja Venäjältä, mutta alihankinta kasvaa kuten Marimekollakin, joka valmistaa tuotteistaan itse alle puolet.

Marimekolla on omia tehtaita Suomessa, alihankintayritykset ovat pääasiassa EU-alueella. Yhtiön mukaan sen myymät tuotteet ovat helposti jäljitettävissä ja ostosopimuksissa sitoudutaan ILO:n periaatteisiin.

FinnWatchin tutkimuksen mukaan helposti jäljitettävissä olisivat myös muiden yritysten vaatteet, sillä vaatteissa ja niiden osissa on yleensä koodit, joiden perusteella voidaan halutessa jäljittää valmistusaika ja -paikka jopa leikkauserän tarkkuudella.

Raportin mukaan vertailussa mukana olleet ulkomaiset yritykset ovat vastuussaan selvästi pidemmällä kuin kotimaiset. Lähes kaikilla oli ulkopuolisia tehdastarkastuksia. Tutkimukseen oli otettu mukaan H&M, Lindex, Vero Moda, Kapp-Ahl, Dressmann, Jack & Jones, Selected ja Zara.

Ruotsalaiset ja tanskalaiset vaateketjut toivat kovan kilpailun Suomeen 1990-luvun alussa. Useimmat eivät omista vaatetehtaita, mutta ohjaavat ja valvovat tuotantoa tarkemmin kuin kotimaiset.

Useat ketjut korostavat globaalia vastuuta ja suurin yllättäjä onkin H&M, jolla on kattava sosiaalisen vastuun ohjelma. Ruotsalaisen järjestöverkoston Rena Kläderin tekemän selvityksen mukaan H&M:n tehtaista lähes sata prosenttia on tarkastettu ainakin kerran, kolmannes yllätyskäynneillä. H&M:n palkoissa ei ole kehumista, mutta siitä tuli Fair Labour Associationin jäsen vuonna 2006 ja sen ympäristöpolitiikka on myös suhteellisen hyvällä tolalla.

Käynti Rena Kläderin nettisivuilla paljastaa myös ruotsalaisten vaatteiden nurjan puolen. Pääuutisena näyttää olevan “Smutsiga kläder hos Indiska.”

Indiska myy vaatteita ja sisustustavaroita useissa myymälöissä Suomessakin. Sillä on noin 60 alihankkijatehdasta Intiassa ja jokaisella niistä lukematon määrä pienempiä alihankkijoita. Pahoja puutteita näyttäisi olevan ainakin palkoissa, työajoissa ja mahdollisuudessa järjestäytyä.

Rena Kläder suosittelee toimimaan Indiskan suhteen samoin kuin muidenkin kehitysmaissa vaatteitaan valmistavien yritysten suhteen, eli ei boikotoimaan, vaan vaatimaan parempia työoloja ja pitkiä yhteistyösuhteita alihankkijoille.

Yleisesti ottaen ruotsalaisketjuilla on tehtaillaan enemmän ompelija–työnjohtaja-kehityskeskusteluja, ja tanskalaiset kunnostautuvat yksittäisissä kehitysprojekteissa, joilla ei näytä olevan mitään tekemistä varsinaisen tuotannon kanssa.

Zara-ketjun franchising-yrittäjä on Suomessa vuodesta 2002 ollut Stockmann, jonka mukaan “startti on ollut aivan posketon.” Talouselämä-lehden mukaan Zara myy vaatteita kuin tuoretavaraa. Tiistaina tehty tilaus on torstaina myymälässä! Zaralla on siis joustavia työvuoroja tekeviä ompelijoita Espanjassa ja Kaukoidässä.

Suomessa ompelijoita on jäljellä noin 2 000, suunnittelijoita kourallinen. Suomen suurin vaatettaja Stockmann työllistää kuusi suunnittelijaa, Espanjassa Zara 200 ja Ruotsissa H&M 100 suunnittelijaa. Halvan kustannustason maissa tehdyn vaatteen myyntihinnasta noin 80 prosenttia jää Suomessa merkonomille ja omistajille.

Koska itse en voi lähteä tältä istumalta tekemään tehdastarkastuksia Aasiaan, teen yllätystarkastuksen oman poikani yllä oleviin perusvaatteisiin. Niskalapuista löytyy tuttu viisikko: Kiina, Intia, Turkki, Pakistan, Bangladesh. Valmistusmaat oli sentään mainittu.

Johtaja Kim Jong Ilin syntymäpäivää vietetään 16.2.

Outi Moilala: Vaatteita etelästä. Alan yritysten sosiaalinen- ja ympäristövastuu.

www.finnwatch.fi, www.renakläder.org

Mervi Jylhämö

  • 9.9.2009