Arvostelussa musiikkia.
Rollin´ Stone
Mississippin puuvillapelloilta Chicago bluesin kiistattomaksi kunkuksi nousseen Muddy Watersin uuden levyn ilmestyminen on parasta mitä aikoihin on tapahtunut.
Kolmekymmentä vuotta sitten Muddy teki Johnny Winterin tuottamana ja kanssa comeback-albumin Hard Again. Mukaan haettiin myös Muddyn entinen huippuharpisti James Cotton. Levyn nimi ei valehdellut.
Tämä livejuttu on tuon levyn promokiertueelta. Karseen kovaa menoa. Karseen kovaa osaamista. Ja nastaa meininkiä. Tyypit tuntuvat olevan nyt jopa vieläkin kovempia!
Keith Richards: ”Hän tavallaan antoi meille nimen ja pohjimmiltaan me yritimme saada maailman syttymään Muddyn ja hänen kaltaistensa musiikille.” (PL)
Muddy Waters, Johnny Winter & James Cotton: Breakin´ It Up, Breakin´ It Down, Epic/Legacy 2007. Viisi tähteä.
______________
Afrikasta pesee
Kanadansomalialaisen räppärin K’naanin debyyttialbumia The Dusty Foot Philosopher (arvostelu Voimassa 10/2006) ei koskaan julkaistu virallisesti Euroopassa. Mutta nyt on saatavilla debyyttialbumin live-versio The Dusty Foot On The Road, joka on äänitetty muun muassa New Yorkissa, Edmontonissa, Amsterdamissa ja Djiboutissa Itä-Afrikassa. Albumilla on kolme ennen julkaisematonta biisiä.
Suotta ei K’naania ole kutsuttu Somalian Bob Dylaniksi. Että kehtaa laulaa: ”Smile when you strugglin’, smile when you in jail, despite the war, to spite the pain – smile, smile while you’re bleedin’…” Ikäänkuin uhmaten koko kansainvälistä yhteisöä, joka epäonnistui Somalian – kuten Ruandan ja monen muunkin – suhteen. Somaliassa vallitsee totaali anarkia toista vuosikymmentä.
Vihaisin biisi on suoraan Somalian sotaherroille suunnattu Soobax. Se on somaliaa ja tarkoittaa ”tulkaa esiin”. Ehdottomasti tämän hetken voimallisinta, terävintä, poliittisesti ja sosiaalisesti intoutuneinta hiphoppia. Eikä siis ole sattumaa, että se juontaa juurensa Afrikasta. (MKJ)
K’naan: The Dusty Foot On The Road. Bonnier Amigo 2007. Viisi tähteä.
______________
Koillis-Brasilia soi
1970-luvun jenkkibändi Talking Headsin David Byrne on eräänlainen musiikillinen antropologi ja suurlähettiläs. Vuosikaudet hän on jaksanut kiinnostua, tutkia, kerätä ja julkaista levy-yhtiössään Luaka Bopissa musiikkia maailman eri kolkista.
Sellainen on esimerkiksi sarja Brazil classics, joka on ehtinyt seitsemänteen albumiinsa. Sarjan uusin tulokas on kokoelma Koillis-Brasilian nykyhetken ja tulevaisuuden lupauksia, joissa räppi, punkki, rokki, funkki, elektroninen musiikki ja maracatu sulautuvat brasilialaismaiseksi kosmopoliittiseksi hybridiksi. Musiikin kruunaa sosiaalisiin epäkohtiin pureutuva lyriikka.
Uteliaisuutta herättävään albumiin tarraa kiinni kuin lapsi uudenmakuiseen jäätelöön alkukesästä. Musiikillisesti rikkaassa osavaltiossa Pernambucossa soi Siba, Nacão Zumbi, Otto, Eddie, Cidadão Instigad, Cabruêra… eikä siinä kaikki. (MKJ)
What’s happening in Pernambuco. Bonnier Amigo 2007. Viisi tähteä
______________
Autotallijazzia
Levy-yhtiö Ricky-Tick Recordsin perustaja Antti Eerikäinen kuvaili taannoin Voiman haastattelussa yhtiönsä ensimmäistä pitkäsoittoa, Five Corners Quintetin Chasin’ The Jazz Gone By:ta termillä ”banalisoitua rallijazzia”. Viittaus oli varsin osuva, mutta ei suinkaan vähättelevä. Ylipitkien ja polveilevien kappaleiden sijasta levyllä oli musiikkia, jossa syöksyttiin muutamassa minuutissa päätäpahkaa jazzin ytimeen suorinta tietä, kiertämättä lähtöruudun kautta.
Ricky-Tickin uusin julkaisu The Stance Brothersin Kind Soul jatkaa samalla suoraviivaisella lähestymistavalla, mutta termin ”rallijazz” voisi tällä kertaa huoletta vaihtaa ”autotallijazziksi”. Suoraviivaisen jazzkaahauksen sekaan on saatu reipas annos rosoista funkia. Meininki on kuin 1960–70
-lukujen taitteen Nykissä. Ainoastaan Shaft puuttuu. (JT)
The Stance Brothers: Kind Soul. Ricky-Tick Records 2007. Viisi tähteä.
______________
The Jackson Two
Taiteilijanimillään Oh No ja Madlib tunnetuiksi tulleet Michael Jackson ja Otis Jackson JR. ovat viime vuosien tuotteliain hip-hop-veljespari. Vaikka nimet saattavat johtaa harhaan, ei heitä saa vahingossakaan sekoittaa siihen toiseen Jackson-katraaseen.
Liekö tällä kertaa kyseessä veljesten välinen kilpailu vai mikä, mutta molemmat ovat tuottaneet samoihin aikoihin instrumentaalihip-hop-levyt, jotka perustuvat varsin eksoottisiin sampleihin. Oh Non Dr. No’s Oxperiment koostuu Välimeren itäkolkan musiikista, turkkilaisesta funkista kreikkalaiseen psykerockiin ja libanonilaiseen himmailuun. Madlib puolestaan keskittyy Beat Conducta in India levyllä Bollywood-elokuvien sound-trackeilta löytämiinsä rakennuspalikoihin.
Molemmat heput ovat onnistuneet tuottamaan yllättävästä materiaalista totaalisen kuranttia hipetihoppia, eikä kummallakaan levyllä jää edes kaipaamaan räppäystä biittien päälle. Tämä pelkästään instrumentteihin perustuva hip-hop on musiikkityyli, jonka soisi löytävän laajemmankin yleisön, aina kun ei ole tarpeen kuunnella uhotekstejä lungin musiikin päällä. (JT)
Oh No: Dr. No’s Oxperiment.
Madlib:Beat Conducta in India vol. 3–4 Stones Throw 2007. Viisi tähteä.
______________
Jaksaa jaksaa
Endstandin nelimiehinen jäsenistö on jo tovi sitten ohittanut yhteensä 120 vuoden rajan, mutta yhä vaan soundit ja sanat putoavat vanhaan luotettavaan melodisen raskaaseen ja tunnelmalliseen tapaan kuten ovat tehneet jo kymmenen vuotta.
Tuoreimmalla pitkäsoitollaan Endstand tuntee oman arvonsa, ei pyytele anteeksi tekstejään tai tekemisiään, mutta ei myöskään katso ketään alaspäin. Ehkäpä Suomen tunnetuin hardcorebändi on historiansa aikana kiertänyt maailmaa ja kokenut monenlaista. Omaa unelmaa on kyetty elämään vuosikymmenen verran. Vaikka bändin jätkien lompakot ovat enemmän tyhjiä kuin täysiä kerrotaan biiseissä sydänten täyttyneen kullasta ja kokemuksiakin kertyneen enemmän kuin ikinä olisi uskaltanut toivoa.
Endstand on taattua laatua hardocrepunkrockin ystäville. Ja lopuksi toivomus, että orkesteri soittaisi myös vanhaa Respect -kappaletta keikoillaan. (JV)
Endstand: Spark. Combat Rock Industry 2007. Neljä tähteä.
______________
Timo Forss, Marja-Kaisa Jurva, Pertti Laesmaa, Jari Tamminen & Jukka ”Damage” Vuorio
