Arvostelussa Novalima, Seu Jorge, Arvi Kemppi & Esa Pietilä.
_______________
Bluesia Perusta
Perun pääkaupungissa Limassa vaikuttava yhtye Novalima on ainutlaatuinen yhdistelmä valkoihoisia ja mustaihoisia perulaisia: toisaalta espanjalaisten, toisaalta afrikkalaisten orjien jälkeläisiä eli afroperulaisia, jotka ovat vähemmistönä Perussa.
Bändi yhdisteleekin perinteistä perulaista ja afrikkalaista musiikkia nykyaikaiseen dj-kulttuuriin muutaman maineikkaan vierailevan artistin ja tuottajan kera. Resepti toimii mainiosti, koska sillä saadaan aikaan ainutlaatuinen soundi, ”nova lima” eli ”uusi lima”.
Kolmannella albumilla uusia afroperulaisia jäseniä on liittynyt joukkoon ja afrikkalainen tunnelma on entisestään vahvistunut. Lainaamalla aineksia hiphopista, reggaesta, salsasta, dubista, afrobiitistä ja kuubalaisisesta son-musiikkityylistä on melodiakuviota samalla nykyaikaistettu. Lopputuloksena saadaan perulaista bluesia, jossa afrikkalaisten, perulaisten intiaanien ja eurooppalaisten rymit ja instrumentit elävät sulassa sovussa keskenään. Loistoalbumi. (MKJ)
Novalima: Coba Coba. Bonnier Amigo 2009. Viisi tähteä.
_______________
Bluesia Brasseista
Kolmannella sooloalbumillaan brasilialainen kitaristi, laulaja ja lauluntekijä Seu Jorge jatkaa syventymistä sambaan, joka hänen käsissään saa aineksia funkista, rokista ja bluesista. Albumilla voi kuulla instrumentteja, jotka eivät ole tavallisia perinteisessä sambassa, kuten viulu ja huilu. Vanhat ja tutut instrumentit kuten huuliharppu, akustinen kitara, sähkökitara, keyboard, lyömäsoittimet ja ukulelea muistuttava pikku kitara cavaquinho ovat totta kai myös mukana.
Albumi on monipuolinen ja sieltä löytyy kappaleita kuten bluesahtava Trabalhador, tanssimaan houkutteleva Burguesinha (jossa taustalla mieskuoro) ja Mina Do Condominio. Onpa siellä kauniita ballaadejakin kuten melankolinen Cuidar de Mim, nopeatempoinen Só No Chat sekä albumin ainoa cover-versio, kansanomainen Voz Da Massa. Seu Jorgen pehmeässä bassoäänessä on lämpöä ja parhaimmillaan se tulee oikeuksiinsa akustisilla raidoilla. (MKJ)
Seu Jorge: América Brasil O Disco. Playground 2008. Neljä tähteä.
_______________
Kaisaniemessä kerran
Inkerinsuomalainen laulaja Arvi Kemppi viihdytti elämääni monasti. Mies esiintyi aktiivisesti muun muassa Kaisaniemen metroaseman tunnelissa ohikulkijoiden iloksi. Harmillisesti niin usein hänet ohittaessa minulla oli kova hoppu. Puna-armeijan kuorossakin uran tehnyt mies kuitenkin erottui komealla äänellä toistuvasti äänimaisemassa edukseen.
Arjen viihtyvyyden lisäksi Kemppi liittyy myös elokuvaharrastukseeni. Ohitin hänet usein nimenomaan Kaisaniemessä matkalla toimituksesta pressinäytöksiin. Lähemmin veikkosen elämään tutustuin niin ikään elokuvissa DocPoint-festivaaleilla. Kempin tekemisiä seurattiin dokumenttielokuvassa Kansakunnan olohuone. Dokumentissa hän availee ääntään samalla prässäten pukuaan ja lankaten kenkiään. Ammattilaisen ylpeydellä mies valmistautuu esiintymiseen, joka lopulta paljastuu samaisella Kaisaniemen metroasemalla tapahtuvaksi.
Inkerinsuomalaisia lauluja -levy sisältää vuonna 2008 menehtyneen Kempin keräämiä ja esittämiä Inkerinmaan kansanlauluja. Riippumatta siitä, sattuiko Kemppiä koskaan näkemään esiintymässä, kannattaa niihin tutustua jo veljeskansan menoa tarkastaakseen. Mikäli Kempin puuhat jäivät näkemättä DocPointissa, tulee Kansakunnan olohuone teatterilevitykseen syyskuussa. Suosittelen. (JT)
Arvi Kemppi: Inkerinsuomalaisia lauluja. Helmilevyt 2009. Viisi tähteä.
_______________
Useampaankin käyttöön
Kävin tenorisaksofonisti Esa Pietilän soolokonsertissa, Karhea. Sen jälkeen olen kuunnellut innolla hänen samannimistä levyään. Miksi ihmeessä? Ei kai se nyt sentään mikään Somerjoen Paratiisi ole. On ja ei.
Pietilän jazz-ura alkoi big bandeissä. Big band -musiikki perustuu ennen kaikkea hyviin sovituksiin. Big bandissa soittaminen tuo mukanaan tonaalista varmuutta, mutta myös improvisatorista monipuolisuutta. Usean viime vuoden ajan Pietilä on kierrellyt Eurooppaa trioineen. Tänä vuonna hän keskittyy uuden 4 Streams- kvartettinsa kanssa keikkailuun.
Tällaisessa maailmanlaajuisestikin harvinaisessa soololevyssä liikutaan tyystin eri sfääreissä kuin big band -musiikissa. Vastassa on erilaista kurinalaisuutta ja erilaisia sääntöjä.
Levyä kannattaa kuunnella haastavuutensa vuoksi keskittyneesti. Silloin siitä saa paljon irti. Kannattaa haastaa myös itseään.
Joskus levy on jäänyt pyörimään omia aikojaan. Olen huomannut, että se toimii hyvänä taustamusiikkinakin. Ah, mikä trendikkään pinnallinen aspekti!
Jätän levyn tuohon esille. En aio panna sitä ainakaan vielä vähiin aikoihin hyllyyn. (PL)
Esa Pietilä, solo saxophone: Karhea. Fiasko Records 2009. Viisi tähteä.
_______________
Maria-Kaisa Jurva, Pertti Laesmaa & Jari Tamminen
