Lasivankila

Lukuaika: 3 minuuttia

Lasivankila

Olin hyvin väsynyt.

Olin hyvin väsynyt. Olin jo vuosia ollut niin väsynyt, etten usein jaksanut ajatella muuta kuin ikuista lepoa. Eräänä iltana nielin koko paketin rauhoittavia tabletteja. Se oli sadan kappaleen paketti. Sanoin miehelle, että nyt lähden pois.

Mies soitti ambulanssin. Kaksi hoitajaa tuli nopeasti ja toinen juotti minulle kylpyhuoneessa mustaa hiiliseosta. Join ja oksensin. Kaikki oli mustaa. Lähdin hoitajien välissä ulos pakkaseen ja ambulanssilla sairaalaan. Eteiseen jäi mies lapsemme sylissään.

Ambulanssissa makasin ja toinen hoitaja yritti pistää tiputusneulaa kohmeisiin kädenselkämyksiini turhaan. Sairaalaan päästyämme olin unessa.

Yöllä heräilin ja itkin. Käsiä särki. Olin likainen hiilestä. Minut oli kytketty ympäri vartaloa kiinnitetyillä tarroilla ja johdoilla monitoriin, käsivarressa oli verenpainemittari, joka automaattisesti kiristyi ja löystyi aika ajoin ja toiseen käteen oli saatu pistettyä tiputusneula. Huoneessa liikkui ihmisiä. Aina välillä vieressäni kävi nuori naishoitaja, jolla oli pitkä vaalea rastatukka.

Aamulla itkin ja itkin. Luokseni tuli suomea murtaen puhuva mieslääkäri, joka ilmoitti, että nyt lähdetään psykiatriseen sairaalaan ja että on kurjaa, jos papereissa lukee pakkohoito, joten kannattaa lähteä omasta tahdosta. Suostuin.

Minua tuli hakemaan pari, joka sulloi takkini pussiin ja kävelytti minut lumisen pihan poikki ambulanssiin. Oli todella kylmä. Minulla oli vieläkin tarroja kaulassa, nilkoissa, joka puolella ja kädet olivat laastaroidut ja mustelmilla. Matkan aikana palelin. Nainen ja mies kiroilivat, puhuivat kännykkään, valittivat saavansa aina ”nämä” tapaukset. Yritin olla kuin en olisikaan olemassa.

Perillä mielisairaalassa kävelin taas ohuella paidalla ja hameella pakkasessa. Minut saatettiin lukittujen ovien taakse ja joku hoitaja vei minut lasiseinäiseen koppiin, josta pystyi näkemään koko osaston, ja toisinpäin.

Taskut tyhjennettiin, henkilökohtaiset otettiin. Minut vietiin yhden hengen huoneeseen ja sitten ei tapahtunutkaan mitään. Kysymyksiini ei vastattu, joten koitin olla mahdollisimman yhteistyöhaluinen ja -kykyinen, jotta minua ei rangaistaisi enempää. Paikka muistutti vankilaa. Tai sellaiseksi kuvittelin vankilan.

Päivän aikana yritin olla itkemättä. Minulla oli hyvin surullinen olo, mutta yritin olla huomaamaton. Ajattelin, että olin joutunut helvettiin. Halusin ikuiseen rauhaan ja jouduinkin helvettiin. Olin enemmän avun tarpeessa kuin koskaan elämässäni, mutta jäin täysin yksin. Olisin niin toivonut lohtua ja apua, mutta olin kuin näkymätön.

Muutaman tunnin kuluttua joku haki minut punnittavaksi. Se tapahtui hoitajien lasikopissa ja painoni huudettiin kovalla äänellä kirjattavaksi. Tajusin, että olin lihonut muutamassa kuukaudessa kymmenen kiloa. Olin hiljaa. Minulle ei puhuttu kuin sen verran, että kerrottiin soittokellon tarkoittavan ruoka-aikaa, annettiin yöpaita ja sanottiin, että pesukonetta saa käyttää. Lääkärin tapaisin tänään, huomenna tai ylihuomenna. Ei muuta. Tein pari kysymystä, minulle ei vastattu.

Huoneessani täytin kyselylomakkeita liittyen vointiini ja elämäntapoihini. Uskontokysymykseen vastasin, etten kuulu kirkkoon, minkä jälkeen minulle kahteen kertaan tarjottiin keskusteluhetkeä pastorin kanssa. Muuta keskustelua ei tarjottu, eikä kukaan vastannut niihin harvoihin kysymyksiin, joita uskalsin esittää. Jäin täysin yksin.

Vietin pari vuorokautta sairaalassa. Se ei ollut paikka, jossa olisi saanut apua tai hoitoa tai lohtua, vaan paikka, jossa minua säilytettiin ahdistavissa olosuhteissa, mutta huolehdittiin, etten tappaisi itseäni.

En juuri syönyt. Vartijat vahtivat ruokailuhetkeä ja nyrpistelivät naamaansa. Kun nuori huonovointinen potilas pudotti maitotölkin lattialle, kukaan ei tullut auttamaan siivouksessa.

Yritin olla olematon, mutta illalla minun oli pakko pyytää vatsalääkettä, minulle naurettiin. Sain unilääkettä. Yritin kohteliaasti pyytää päästä soittamaan miehelleni. Minut haukuttiin, mutta lopulta sain soittaa. Pyysin puhelimessa anteeksi. Pyysin, että mieheni hakisi minut kotiin. Mieheni sanoi, että lääkäri oli sanonut, että jos ambulanssi olisi hakenut minut kaksikymmentä minuuttia myöhemmin, niin se olisi ollut jo liian myöhäistä. Sanoin, etten ole varma, olenko elossa, vai kuollut ja joutunut helvettiin.

Ainakaan tämä osasto ei ollut oikea paikka minulle. Tunsin, että pääni kyllä selvisi ja ajatukseni kirkastuivat, mutta olin entistäkin ahdistuneempi. Terävöitin ajatuksiani, jotta selviäisin ulos tästä mielivaltaisesti potilaita kohtelevasta vankilasta.

Joku hoitaja selvitti, että mitä enemmän itken, sitä kauemmin olen osastolla. Yritin niellä itkua, yritin nukkua. Ajattelin, että itken joskus myöhemmin.

Koko osastollaoloaikani sain törkeää ja pilkallista kohtelua. Pelkäsin enemmän kuin koskaan sitä, että jos tämä on uupuneen ihmisen ainoa hoitopaikka, niin tilanteeni on todella juuri niin toivoton kuin olin kuvitellutkin. En koskaan voisi saada apua.

Tämän kokemuksen jälkeen en missään tapauksessa uskaltautuisi hakeutua hoitoon kun voimani taas seuraavan kerran olisivat lopussa, eli oikeastaan koko ajan.

Hoitajien käytöstä en voi yksityiskohtaisesti kuvailla, riittää kun kerron, että mielestäni se loukkasi ihmisarvoa, perustarpeita ja heikensi ainakin minun elämänuskoani.

mainos

Kun pyysin mukia, jotta voisin niellä lääkkeet, minulle naurettiin.

Koko osastollaoloaikani kuuntelin pakotettuna jääkiekkoselostusta, myös yöllä, koska sekä miespotilaat että koko henkilökunta halusivat seurata TV:stä otteluita. Olen aina ahdistunut kilpaurheilusta. TV oli huoneeni ovella. En uskaltanut valittaa.

Kolmantena päivänä mieheni haki minut kotiin. Lääkäri ei löytänyt muuta diagnosoitavaa kuin masennus ja väsymys. Oli helpottavaa päästä kotiin, mutta minulla oli entistä vahvempi tunne siitä, että minulle ei ole roolia ja paikkaa maassa eikä taivaassa, eikä missään siltä väliltä.

Kotoa soitin psykiatrille, joka aiemmin oli määrännyt minulle masennuslääkkeitä. Hän huusi, että olen hidas hoitamaan asioitani ja ettei hänellä ole aikaa minulle.

En yhdy siihen kuoroon, joka vaatii hoitohenkilökunnalle parempia palkkoja. Palkkataso näyttäisi olevan ansaittua suurempi jo nyt.

Kirjoitus julkaistaan nimettömänä.

  • 9.9.2009