Lavarunous on valloittanut Suomen.
Kävin ensimmäistä kertaa lavarunotapahtumassa kymmenisen vuotta sitten. Silloin ne olivat käytännössä Poetry Slam -kisan eli Runopuulaakin otteluita. Yleisö, minäkin, kai vielä oletti, että runo tulee ylhäältä alas, korkeakulttuuri astuu kapakan matalaan.
”vaan huomennapa on kevyempi – all of me!” (Aura Nurmi, Billie Holiday)
Ei se niin mennyt. Syntyi niin iso alakulttuuri, että tänä syksynä pelkästään käymällä kaikissa mahdollisissa runotapahtumissa kippaamassa muutaman oluen alkoholinkäyttö riistäytyisi käsistä.
”pyöräsi varastettiin / entä sitten / se oli hieno terässiipi joka ei jäätynyt talvellakaan” (Heikki Kerätär, Ylistys pyörävarkaille)
Mitä tekemistä lavarunoudella sitten on runouden kanssa? Ero on suullisen ja kirjoitetun runouden välinen. Kun päivittäinen viestintämme on muuntunut tekstipohjaiseksi, se on herkistänyt lukemaan kirjoitettuja viestejä sanaleikkeinä tai visuaalisena kielenä. Runous voi joko johdattaa vielä syvemmälle tekstileikkiin tai sitten irrottautua siitä kokonaan.
”uudet haasteet elämässä on okei / eläkesäästäminen on okei / sijoittaminen on okei / loppusijoittaminen on okei” (Juha Rautio, Manifesti)
Lavarunous irrottautuu, se on ensisijaisesti suullista. Kaikki runot eivät ole edukseen Lava-antologiassa, mutta toisaalta juuri kirja dokumentoi uljaasti lavarunokulttuuria. Siitä ilmenevät live-esitysten vivahteet ja runontekijöiden äänet.
”Niinku Joni sano nää sanat on varmaa vaikeimmat / kuvaileppa mutsias sun taiteellas” (Matinpoika, Kunnon poika)
Kirjan runoilijat on jaettu lavarunoaktiiveihin, runoilijavieraisiin, artistivieraisiin (usein muusikoita) ja avomikittäjiin. Ryhmitys osoittaa kiinnostavalla tavalla esiintyjäryhmien eroja.
Runoilijaosastossa on selvästi kirjoitetumpaa tavaraa, avomikittäjissä näkyy tunteen ilmaisua ja romantiikkaa, aktiivit ovat luoneet erilaisia esityksellisiä ratkaisuja teksteihinsä ja artistipuolella on paljon ilmeisen musiikillista tavaraa.
”kuun valossa välkkyvät laineet / ne kertoo ei pysähy aika / mennään takasin sisään / pian yö kietoo käsillään meidät uneen” (Rauhatäti, Yön vieressä)
Antologian toimitus on osannut rytmittää kirjan erinomaisesti lyhyiden esittelytekstien ja kuvaliitteiden avulla. Kirjaan uppoutuessa käy samalla tavalla kuin runsasväkisillä runoklubeilla: mitäpä siitä, jos jonkun teksti on heikko, jos ei tykkää kaikesta. Teksti kuitenkin virtaa vääjäämättä eteenpäin. Lava-antologiaa on suorastaan vaikea lukea, jos alkaa käyttää sitä kirjallisen runoantologian tapaan.
”kaadan kaappaan palavaa rasvaa, raadan saatan sataman lamaan, ahtaajat ja / lastaajat karkaavat” (Jukka Eerikäinen, Sata sanaa aan vallasta)
Lava-antologian toimittajat Juho Nieminen, Aura Nurmi ja Kasper Salonen ovat onnistuneet tuomaan paljon taiteenlajinsa välittömyyttä ja ilmeikkyyttä kansien väliin.
Kirja on sikäli poikkeuksellinen, että se ei sisällä timantinkoviin ikuisuuksiin kurottelevaa kirjallista materiaalia, vaan paremminkin välittää ohimenevien tapahtumien tunnelmaa ja energiaa lukijalleen. Runoudesta on tullut myös yhteisöllisyyden ja läsnäolon määrittämä taidemuoto.
”Joskus muistan / samaa biisiä kuunnellessani / saavuttaneeni samat tunteet” (Jenni Quu, Erilaiselta tutulta)
Lava-antologia on Helsinki Poetry Connection -kollektiivin voimannäyttö. HPC sai viime vuonna runoyhdistys Nihil Interitin jakaman Runoteko -palkinnon.
Perusteena oli, että lavarunous on murtanut rajoja niin taiteenlajien, ikäryhmien kuin maantieteellisten alueidenkin välillä. Käynnistäessään HPC:n vuonna 2008 Harri Hertell alkoi raivata runokulttuuria laajaksi.
”Runous ei vain pakene, se haluaa tulla vastaan”, kirjoittaa Nieminen Lavamanifestissaan kirjan lopussa. Esitetyn runouden muodot ovat avanneet lajia ja laskeneet kynnyksiä. Runoja ei tarvitse ojentaa lukijoille norsunluutornin korkeuksista, vaan silmien tasalta.
Juho Nieminen, Aura Nurmi & Kasper Salonen (toim.): Lava-antologia. Helsinki Poetry Connection. Poesia 2013. 247 s. 4 tähteä.
Maaria Pääjärvi
