Sananvalta: Istuimme puutarhassa kahvikupposella kun ystävä äityi valittamaan Intian-tuliaisena tuomaansa ameebaa, johon eivät olleet auttaneet antibioottikuuritkaan.

Istuimme puutarhassa kahvikupposella kun ystävä äityi valittamaan Intian-tuliaisena tuomaansa ameebaa, johon eivät olleet auttaneet antibioottikuuritkaan. Rakas mutta täyshörhö naapurini tarjosi apuaan ameebanpoistoon: hän oli lukenut Minä Olen -lehdestä, miten moisista loisista pääsee eroon. Minä Olen, tämä kerrottakoon, on vaihtoehtoista maailmankuvaa tarjoava lehti, joka käsittelee sivuillaan muun muassa ufojen tekemiä peltokuvioita.

Kyseinen lehti lääketieteellisen tiedon lähteenä sai kaltaiseni niuhon tutkijan kurtistamaan kulmiaan ja naapurini huomasi tämän. Hän kiiruhtikin heti tuomaan tiedollensa lisätukea: ”Siis tää tyyppi on semmoinen ihan peikon näköinen, siis tosi vaikuttava.” No eihän siinä sitten tuommoisen todistuksen kuultuaan auta muu kuin mennä peikkomiehen kehottamaan enkelikylpyyn tai universumihengitykseen.

Olisihan se nyt masentavaa päästä – pitkien taistelujen ja jonotusten jälkeen – terveyskeskukseen tai erikoislääkärille ja löytää sieltä joku heppu ilman vakuuttavaa partaa tai lakkia. Lakki oli peikkomiehellä kuulemma violetti.

Päädyin vääntämään vitsiä aiheesta yliopistolla ja kehitimmekin kollegoideni kanssa uudenlaisen tiedon lähteiden luokittelutavan. Se jaetaan kirjoittajan olemuksen mukaan ainakin seuraaviin luokkiin:

Haltiat ovat nättejä nuoria tutkijoita ja toimittajia, jotka tuottavat tietoa kivoista aiheista kuten kulttuurista. Kääpiöt ovat julkisuuden huomion katveeseen jääneitä ajattelijoita, joilla ei siksi ole koskaan mitään merkittävää sanottavaa saatikka oivalluksia tai tutkimustuloksia.

Örkkeihin lukeutuvat työelämänsä ehtoopuolella olevat, urakehityksestään katkeroituneet kirjoittajat, tutkijat ja poliitikot kaikilta aloilta. He toistavat samaa asiaa uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Noitia ovat – kaikkien naistutkijoiden lisäksi tietenkin – valtavirran ulkopuolella toimivat tutkijat ja toimittajat, jotka ovat ilkeitä ja kamalia tyyppejä, heittävät myrkyllisiä vasta-argumentteja ja tarkastelevat tietoa kriittisesti.

Entä peikot? He ovat vaikuttavia violeteissa hatuissaan ja siksi niin sisällä Totuudessa, etteivät tieteen ahtaissa porttikongeissa edes viitsi liihottaa.

Olin eilen Taika-Petterin, suomalaisen vatsastapuhuja-taikuri-teologin, avustajana hänen esityksessään. Vaikka kuinka yritin, en keksinyt miten hän sai valitsemani pelikortin nousemaan ilman kosketusta ylös pakasta. Minulla on siten asiasta aistihavainto, jota ei tiede selitä. (No teologia ehkä.)

Miten toimia tällaisen selittämättömän havainnon edessä? Vaikka olen aina verrannut atomia ja jumalaa keskenään siinä mielessä, että kumpaakaan en ole nähnyt mutta molemmista kuulee juttuja, on minun silti vaikea lähteä naapurini tielle. Kun näen taikurin pelikortin nousevan ilmaan silmieni edessä vaikka olen siinä ihan vieressä, lähden hakemaan vastausta psykologiasta enkä valo-olennoista.

Toisaalta, jos ei ole itse perehtynyt ydinfysiikkaan, joutuu kriittinenkin lukija luottamaan tiedon tuottajien arvostelukykyyn. Siinä mielessä fyysikot (harmittavan usein kääpiöitä) ovat atomiasiassa aivan samanlaisia korkeamman tiedon portinvartijoita ja lähettiläitä kuin papit (monasti haltioita) omassaan. Käsi ylös: kuka on nähnyt atomin?

Luotamme siis joidenkin tietoon ja toisten emme, vaikka meillä itsellämme ei ole mahdollista todistaa kyseistä tietoa todeksi. Minä luotan ydinfyysikkokääpiöihin ja naapurini peikkoihin.

Kerroin naapurilleni kirjoittavani kolumnia ja kysyin mistä hän haluaisi tietää lisää. ”Pian maapallolla avautumassa olevista tähtiporteista”, hän vastasi.

Kirjoittaja on filosofian tohtori ja tuleva örkki.

Mira Karjalainen