Kirjoittanut pertti laesmaa

Kulmilla

Lukuaika: 2 minuuttia

Kulmilla

Stadin gubbe kävi tsekkaamassa vanhat hoodit Vallilassa.

Kävelen lumista Hämeentietä Paavalin kirkkoa kohti. Olen menossa tapaamaan pappia äitini hautajaisiin liittyen. Vallilan kansakoulun kohdalla hiljennän menoani. Jotenkin on tarve imeä tuon rakennuksen kaikki yksityiskohdat taas takaisin itseeni. Kävin tuota koulua. Mutsikin kävi sitä ja myös sen mutsi.

Oikealle puolelle katua on rakennettu uusia taloja. Tätä en tiennyt. Komeita taloja. Siinä oli aikanaan pieni kaltsi, jolla kansiksessa meille järjestettiin hiihtokilpailut. Tuossa vähän kauempana oli puutalo, jossa oli apteekki. Sieltä hain joskus mummulle särkylääkettä. Rakennuksessa käynti oli oma hajuelämyksensä, ei kuitenkaan hyvä. Tällä samalla puolella oleva sporahalli on edelleen samanlainen kuin se on aina ollut. Entisestä rautakaupan kulmasta käännyn kirkolle.

Tässä kirkossa pääsin ripille. Kaikki me Valkassa päästiin. Sota-aikana mutsi ja täti olivat ilmavalvonnassa tuolla kirkon tornissa. Muistan kuulleeni, että tähän kirkon eteen pudotettiin pommi. Useita ihmisiä kuoli.

Kun palaan, saan päähäni kulkea Inarintien kautta. Mieleni tekisi kyllä mennä katsomaan onko Kuntsin kenttää enää olemassa, mutta jätän käynnin toiseen kertaan.

Kuljen Gunnar Bärlundin talon ohi ja käännyn Inarintielle. Täällä en ole ollut aikoihin. Viimeksi kävin kai täällä Alkossa. Sitä ei enää ole. Täällä oli joskus poliisiasema. Kun tätini oli snadina karannut kotoa, hänet oli viety sinne. Kun mun kaveri Jussi karkasi, poliisiasema oli Eurantiellä. Aikoihin se ei ole enää ollut sielläkään.

Mutsi asui pikkulikkana tuossa aivan lähellä, Virtaintiellä siinä ison kaltsin vieressä. Sen faija oli Pasilan konepajalla töissä ja ne muutti sitten Kotkankadulle, Alppilaan.

Faija taas asui Toralinnassa kun sen faija oli veturinkuljettaja. Faija kävi skolen Eltsussa Tauno Brännasin broidin luokalla. Faijan perhe muutti kanssa Alppilaan. Nuo viime vuosisadan alun pojat laskivat Hyddasta ja fudasivat Eltsussa ja Bolliksella. Faija pääsi tuolloin ainoille ulkomaanmatkoilleen kun se pelas maajoukkueessa. Siellä Alppilassa ne mutsin kanssa tapas.

Keiteleentien kohdalla muistan katsoa oikealle, koska siitä näkyy lapsuudenkotini fönarit. Kadun kummallakin puolella olivat sodan jäljiltä rauniot. Paikka oli meistä pikkujätkistä jännä leikkimesta.

Tosi yllätys, että tuossa on vielä Mikkolan lihakaupan talo. Kauppaa siinä ei enää tietenkään ole.

Kun ohitan taas entisen skoleni nyt tältä puolelta, huomaan, että portaat ovat ihan samat kuin silloin kun kuljin aina tätä reittiä skolelle. Tuossa istuimme kaverien kanssa ja vaihdoimme kahvipaketeista saatuja autonkuvia. Olivatkohan nuo samat portaat jo silloin mutsin aikana tuossa?

Vallilantie ei ulotukaan enää Hämeentielle. Vasemmalla oli leffateatteri Apollo, jossa kävimme snadina tsiigaamassa kiellettyjä leffoja. Sinne pääsi. Kulman takana Hämeentien piolella oli Aamutähti, karsee räkälä, josta suorastaan tuli höyryä ulos. Kuljin paikan ohi juuri äsken, mutta en siltä puolelta muistanut, kun koko pytinki on ollut uudelleen rakennettu jo vuosikymmenet.

Tästä pääsee näköjään nyt suoraan Päijänteentielle, melkein entisten Aallokkosaunojen kohdalle. Paikalla oli sitä ennen Sudikset, seudun hämärin ja arveluttavin mesta. Tottakai sinne juuri sen takia piti ehdottomasti ängetä.

Tästä himaan, Vaasiksen päähän olen dallannut viime vuosinakin. Kävin oparin Suruttomain kalliolla. Koulumatkani kulki nykyisen kotitaloni ohitse. Sillä paikalla oli tosin silloin bensis.

Mielessäni alkaa loppumatkalla soida Louis Armstrongin What A Wonderful World. Biisi tuntuu nyt niin väärältä. En saa sitä kuitenkaan pois päästäni pyörimästä. Alan hyväksyä sen. Hyräilen sitä jo ääneen samalla kun muistan, että faija treffas ja bamlas Satchmon kanssa useampaankin otteeseen. Samoin mutsi.

Tiedän, että jos kumarrun maahan, voin vieläkin tuntea kädelläni mukulakivien lämmön niillä kaduilla, joilla läheiseni ihmiset ovat kerran kulkeneet. Heitä en saa takaisin, heidän kokemuksiaan en saa, mutta saan takaisin omat muistoni heistä.

Itken. Olen kiitollinen.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Suomentanut Katriina Savolainen. Otava 2006. 586 s.

Pertti Laesmaa